Idästä: Kertomuksia. Jacob Ahrenberg
sekaisessa horrostilassa. Leveät, nelikulmaiset kasvot olivat nopeasti laihtuneet niin, että iho riippui väljällä suurissa poimuissa. Silmät, tajuttomasti ja avuttomasti katselevat silmät olivat syvällä koloissaan. Nelikulmaiset, karvaiset ja laihat kädet nyppivät levottomasti peitettä. – Hoitajatar, pieni, ryppyinen olento, jolla oli raskaat, paisuneet luomet ja mullankarvainen iho sekä käytös ja ymmärrys kuin kanalla, istui ikkunan luona, palavalla halulla ahmien kolmen musketöörin, Athoksen, Porthoksen, Aramiksen ja heidän ystävänsä d'Artagnanin uskomattomia seikkailuja. Nyt heräsi sairas ja katsoi kuumeesta loistavin silmin ympärilleen; heikolla äänellä kutsui hän hoitajatarta, mutta vasta sitte, kuin sairas pari kertaa lausui hänen nimeään, malttoi hän luopua väkevän Porthoksen urhotöiden loistavista kuvailuista.
– Minä tahdon puhutella tuomaria, poikaani Fritziä, sanoi sairas vaivalloisesti.
Herra Fritz, pitkä, hoikka mies, pää paljas ja kasvojen väri kalpea, tuli sisään pahan omantunnon näköisenä ja kävi ääneti ja varovasti istumaan sairaan luo, joka näytti tarkkaan katselevan häntä. Niistä kalpeista, puhleista, huonon elämän ja joutilaisuuden turmelemista kasvoista isä turhaan etsi entisten suloisten lapsenpiirteiden merkkiä, joita hän oli muinoin, lähes kolmekymmentä vuotta sitte, suudellut isän ilolla ja ihastuksella. Miten hän oli rakastanut sitä pientä, avutonta olentoa, miten paljon hänestä toivonut: varsinkin ystävää, kauppakumppania, joka voisi ottaa vahvoihin, kokeneihin käsiinsä liikkeen silloin, kuin hän itse läksi pois. Mutta voi! yksin hän oli jäänyt sittekin: Fritz oli totellut äitinsä neuvoa ja palveli nyt hovioikeudessa. – Vanhuksen silmät kyyneltyivät, sillä hän ei löytänyt niistä kasvoista, mitä etsi. He kaksi olivat aikaisin käyneet eri teitä, isä työn, poika huvituksen; heidän välillään ei ollut mitään muuta yhteyttä kuin veren. Heillä ei ollut enää edes sama kielikään, lausuakseen sydämmensä hienoimpia tunteita, sillä toinen puhui huonosti ruotsia, toinen huonosti saksaa. He olivat toisillensa vieraat. Katkeruuden tunne levisi isän rinnassa, sisällinen lämpö, joka oli hetkisen tulvinut hänessä, haihtui. Herra Fritzin naisellinen, pehmeä, vaikutuksia helposti vastaan ottava mieli aavisti, mitä kuvia liikkui isän sydämmessä; tuntui pistos omassatunnossa, hän olisi tahtonut laskeutua polvilleen pyytämään anteeksi, että oli saattanut niin paljon hyviä toiveita raukenemaan ja tuottanut isälleen niin pitkällistä pettymystä. Mutta he olivat niin vieraat toisilleen; keltä hyvänsä muulta, jota vastaan hän oli rikkonut, niin – se olisi käynyt päinsä – mutta —
Saattoihan hän muuten lykätäkin tuon tuntia tai paria tuonnemmaksi.
Vanhus näytti tosiaankin voivan paremmin.
– Minä olen nyt täydessä järjessäni, sanoi sairas, minun pitää puhella konttorinpäällikön kanssa; kutsu tänne Blumenfeld!
Isä ja poika puristivat vaiti toinen toisensa kättä ja herra Fritz astui ulos. Herra Blumenfeld istui ulkohuoneessa juhlallisena, hyvästi voideltuna, suurena ja majesteetillisena, kuin hän olisi ollut oma muistopatsaansa, ja odotteli sisälle pääsöä. Varovasti ja lyhyessä tempomatahdissa, ikään kuin hänen sisällänsä olisi ollut jotakin kallista nestettä, astui hän sairaan luo, rupesi kunnioittavan ja osaa ottavan näköiseksi ja kävi istumaan lääkärin tuolin laidalle.
– Hyvä Blumenfeld, loppu lähestyy. Ei ole enää öljyä lampussa; onpa itse lamppukin rikki ja sydän sammuu pian – kuolema – mutta minun taloni on järjestyksessä, tilini päätös selvillä. Tällä liikkeellä on, niin, te sen tiedätte, ollut suuria vastuksia kestettävänä ja myrskyisiä aikoja on sille tulossa. Minä luotan ainoastaan teihin; paha kyllä, minun poikani on – vaan tiedättehän te senkin – No niin, minä luotan ainoastaan teihin. Jos puun ja kahvin hinnat vielä alenevat, silloin ei ole mikään pelastus enää mahdollinen; mutta tottahan lienemme päässeet laakson pohjaan, eivät hinnat enää voi aleta.
Herra Blumenfeld istui, näköään tyynenä kuin roomalainen tribuuni, mutta hänen sielunsa oli kiihtynyt. Mitä sairas oli peljännyt eikä uskaltanut uskoa, se oli tapahtunut – hinnat olivat alenneet.
– Herra kauppaneuvos, sanoi hän hitaasti, täytyy toivoa.
– Toivoa, sanoi kuolevainen kuiskaten tuskin kuuluvasti:
Die Hoffnung führt uns ins Leben ein;
[Toivo vie meidät elämään.]
mutta, lisäsi hän:
Der stille Gott taucht meine Fackel nieder, Und die Erscheinung flieht.
[Jumala sammuttaa soitsuni ja ilmestys häviää.]
Hyvästi nyt, kiitoksia, älkää luopuko liikkeestä näinä pahoina aikoina. Te yksin – muut ovat —
Herra Blumenfeld läksi. Kuin rouva Lilli ja hänen poikansa tulivat sairashuoneesen, makasi vanha Schulze ihan tiedotonna houraillen. Hän puhui nyt ainoastaan äidinkieltänsä, hänen hillitön mielikuvituksensa siirsi hänet viisikymmentä vuotta taapäin ajassa, vei hänet merien taa, pieneen, pimeään ja kosteaan Lybekkiin, synnyinkaupunkiinsa. Ikään kuin ilmestyksessä näki hän jälleen isäinsä maan. Isänsä ja äitinsä taluttamana astui hän pimeänä jouluaamuna vanhaan kirkkoon, jonka monista ikkunoista valoa säteili. Nyt he astuivat temppeliin, lukemattomat vahakynttilät levittivät häilyvää valoansa joka komeroon pimeäin holvien alle. Urut kohisivat, säveliä tuli kuin mahtavassa ketjulaulussa, ensin kuiskaellen kuin kevätaallot, sitte kohisten kuin talvimyrsky – kuin pauhaavat vedet; ja tuhatkertainen kaiku, ankarasti kuin fuuga, vastasi pimenneistä holveista, vanhasta vaakunahuoneesta. Mutta urkujen pauhun, kohinan ja kuohun seasta kuuli kuoleva sairas hiljaisen kuiskauksen: eksynyt lintu, juureton kasvi, palaa takaisin maahasi. Ja puhe muuttui ihanaksi säveleksi. Nyt hän tunsi ne sävelet; se oli vanha jouluvirsi, jota hän oli lapsena niin usein laulanut.
Siteet, joilla pysytään kiinni synnyinmaassa, lujenivat taas. Hän ei enää ollut yksin, hän näki jälleen niitä, kuuli jälleen niiden ääntä, joita oli kerran rakastanut. Sitte vaikenivat äänet yksitellen, sävelet haihtuivat, tulet sammuivat – tuli hämärä, tuli pimeä, kuoleman pimeys. Heinrich Friedrich Schulze oli päässyt kotorannoille.
TUKINUITTO
Oli ollut kelvottoman märkä, mutta lämmin alkukesä. Sadetta oli tullut milloin missäkin muodossa: kaatamalla, rankkaamalla, rakeina ja siivuttamalla; mutta pahinta oli, milloin kosteus läpi tunkevana sumuna peitti kuin märkä vaate maita ja metsiä. Aurinkoa oli neljääntoista päivään nähty ainoastaan vilahdukselta; enimmäkseen piilottelihe se mustain, vetisten pilvien takana, ja teki luonnon harmaan ja raskaan näköiseksi. Mutta nyt! nyt oli se katkonut kahleensa ja kääreensä, ja heinäkuun koko sädeloistossaan paistoi se Karjalan kankaille ja järville, metsäisille mäille ja välkkyville lammeille. Ja nyt siellä oli riemua luonnossa, laulua ja helkytystä loppumatta, aamusta puoleen yöhön ja myöhempäänkin, sillä puolesta yöstä aamuun liverteli laulurastas suloisia säveliään ja ruisrääkkä veteli tummanvihreässä, mehukkaassa viljassa rumaa lauluansa. Yksin Ylikannuksen talon rikas isäntäkin, Kannuksen Erkki, jonka kasvot kuivan laihuutensa, kiinni nipistetyn suunsa ja teräväin silmiensä tähden aina näyttivät tyytymättömiltä, virkistyi nyt, kuin ilma vakautui.
Oli siinä juoksua ja puuhaa Kannuksen pihassa. Nyt oli alotettava heinänteko. Oli teroiteltu viikatteet, korjaeltu haravat ja heinähäkit, käyty Herran pyhällä ehtoollisella; tänään oli lähdettävä Kannuksen järvessä olevaan Heinäluodon saareen, jossa talon paras niitty oli; siellä oli työ pantava alulle. Koko seudun nuoriso oli kutsuttu talkoihin, niitty oli niitettävä, ja kahvia aiottiin juoda siellä. Veneet olivat täynnä ihmisiä. Kaikki olivat jo asettuneet paikoilleen, isäntä oli jo hyvän hetken istunut veneensä perässä ja alkoi tulla kärsimättömäksi, kuin viimeinkin isännän nuori tytär Liisa ja mahtava emäntä tulivat punakoina ja hengästyksissään alas rantaan. Emäntä piteli rakkaimpia ystäviään, kirkkaaksi pestyä kahvipannua ja sokurinaulaa, pulleata rintaansa vasten ja Liisa kantoi kermapulloa ja eväskonttia. Niinpä lähdettiin kolmessa pitkässä, kapeassa veneessä. Joka veneen jäljestä ui pärskyvä hevonen, jota vahvoilla päitsivitjoilla ja vahvoilla käsillä pysyteltiin