Laakson lilja. Honore de Balzac
lausumansa: hyvästi herra! sai minun sielussani kaikumaan sointuja, joita pääsiäishymni O filii, o filiae! sisältää. Minä synnyin uuteen elämään. Minä olin siis jotain hänelle! Minä nukuin purppurakehtoon. Liekkejä kulki minun suljettujen silmieni edessä ajaen toisiansa takaa pimeyksissä, kuten nuo kauniit tulikiemurat, jotka peräkkäin juoksevat poltetun paperin tuhkassa. Unissani hänen ääneensä tuli jotain värähtelevää, se ympäröi minut tuoksujen ja valon kehällä, sävelmällä, joka hellästi kosketti minun mieltäni. Seuraavana päivänä hänen vastaanottonsa ilmaisi minun unelmani oikeutetuiksi, ja siitä lähtien minä olin osallinen hänen äänensä salaisuuksiin. Päivällisen jälkeen me kävelimme ylängöillä ja menimme nummelle, jossa ei mitään voinut kasvaa; maa oli kivinen, kuiva ja hedelmätön. Siellä oli kuitenkin muutamia tammia ja pensaita, mutta ruohon asemesta vaalea, käpristynyt sammalmatto, jota laskevan auringon säteet punasivat ja jolla jalat luisuivat. Minä pidin Madeleineä kädestä, tukeakseni häntä, ja rouva de Mortsauf antoi kätensä Jacques'ille. Kreivi, joka kävi edellä, kääntyi, iski kepillään maata ja sanoi minulle hirvittävällä korostuksella: – Tällainen on minun elämäni! Ennenkun opin teidät tuntemaan, jatkoi hän, luoden anteeksipyytävän katseen vaimoonsa. Hyvitys oli liian myöhäinen, kreivitär oli tullut kalpeaksi. Kuka nainen ei olisi horjunut, kuten hän, saadessaan tuollaisen iskun?
– Mikä viehättävä tuoksu täällä on ja miten kauniita valovaikutuksia! huudahdin minä. Tahtoisin mielelläni omistaa tämän nummen, tutkiessani minä löytäisin sieltä ehkä aarteita, mutta varmin rikkaus olisi teidän naapuruutenne. Kukapa ei maksaisi paljon tästä silmälle niin sopusointuisesta näöstä ja tuosta kiemurtelevasta joesta, jossa sielu kylpee saarnien ja leppien keskellä. Katsokaa, kuinka erilainen maku on! Teille tämä maankohta on nummi; minulle se on paratiisi.
Kreivitär kiitti minua katseella.
– Mikä tunneihminen te olette! sanoi kreivi katkeralla sävyllä, tämä ei ole oikea paikka teidän nimeänne kantavan miehen elämälle. Sitten hän keskeytti ja sanoi: – kuuletteko Azay'n kelloja? Minä kuulen varmasti kellonsoittoa.
Rouva de Mortsauf katsoi minuun pelästyneenä, Madeleine puristi kättäni.
– Tahdotteko, että menemme pelaamaan erän lautapeliä? sanoin minä hänelle, nappien melu estää teitä kuulemasta kellojen ääntä.
Me palasimme Clochegourde'en, matkalla ei paljoa puhuttu. Kun olimme salissa, valtasi meidät kaikki jokin määrittelemätön epävarmuus. Kreivi heittäytyi nojatuoliin ja vaipui mietiskelyyn, jota hänen vaimonsa piti silmällä. Hän tunsi sairauden merkit ja huomasi ennakolta kohtauksen tulon. Minä vaikenin, kuten hän. Koska hän ei pyytänyt minua menemään pois, luuli hän mahdollisesti, että lautapeli virkistäisi kreiviä ja hävittäisi tuon hermoherkkyyden, jonka puuskat olivat kreivittärelle niin kuolettavia. Ei mikään ollut vaikeampaa kuin saada kreivi ryhtymään ehdotettuun lautapeliin, johon hän kuitenkin aina tunsi suurta halua. Häntä piti pyytää ja taivutella kuin pientä sievistelevää naista, häntä piti pakottaa, jottei näyttäisi siltä, kuin tehtäisiin hänen mieliksensä, mahdollisesti sentähden, että asia oli juuri niin. Jos minä mieltäkiinnittävän keskustelun aikana hetkeksi unohdin nöyrän asemani, tuli hän nyrpeäksi, tylyksi, loukkaavaksi ja suuttui keskustelusta, vastustaen kaikkea. Hänen huonon tuulensa varottamana minä ehdotin hänelle yhtä pelierää; silloin hän teki verukkeita: – Ensiksikin oli liian myöhä, sanoi hän, toiseksi minä en muka pelistä välittänyt. Sanalla sanoen hillitöntä teeskentelyä, kuten naisilla, jotka lopettavat jättämällä teidät epätietoiseksi todellisista toiveistaan. Minä nöyryytin itseäni, minä rukoilin häntä pitämään minussa vireillä taitoa, joka harjoituksen puutteessa niin helposti unohtuu. Tällä kertaa minä tarvitsin hurjaa iloisuutta saadakseni hänet suostumaan peliin. Hän valitti hajamielisyyttään, joka esti häntä tekemästä laskuja, hänen päätänsä puristi kuin pihdeissä, hän kuuli vihellyksiä, hän tukahutti ja päästi syviä huokauksia. Lopulta hän suostui istumaan pöydän ääreen. Rouva de Mortsauf jätti meidät mennäkseen asettamaan lapset levolle ja lukemaan iltarukouksen talonväelle. Niin kauan kuin hän oli poissa, kävi kaikki hyvin. Minä järjestin niin, että herra de Mortsauf voitti, ja hänen onnensa teki hänet äkkiä iloiseksi. Äkillinen siirtyminen surumielisyydestä, joka aiheutti hänelle synkkiä aavistuksia, tuohon juopuneen miehen iloon, tuohon hulluun ja melkein järjettömään nauruun, teki minut levottomaksi ja värisytti minua. En ollut koskaan nähnyt hänen ilmaisevan niin peittelemättömästi puuskaansa. Meidän läheinen ystävyytemme oli kantanut hedelmiä, hän ei enää kursaillut minun kanssani. Joka päivä hän koetti kietoa minua valtansa alle ja tehdä minut yhä uudelleen mielialojensa uhriksi. Näyttää todellakin siltä, että moraaliset sairaudet ovat olentoja, joilla on omat halunsa ja vaistonsa ja jotka tahtovat lisätä valtakuntansa alaa, kuten maanomistaja tiluksiansa. Kreivitär tuli alas ja istuutui lautapelin ääreen saadakseen enemmän valoa käsityölleen, mutta hän ryhtyi työhön huonosti salatun pelon vallassa. Turmiollinen heitto, jota minä en voinut estää, muutti kreivin kasvot: hän tuli iloisesta synkäksi, purppuranpunaisesta keltaiseksi, hänen silmänsä pyörivät. Sitten tapahtui uusi onnettomuus, jota minä en voinut edeltäkäsin nähdä enkä torjua. Herra de Mortsauf aiheutti itse itsellensä musertavan nopanheiton, joka ratkaisi hänen häviönsä. Hetikohta hän nousi ylös, heitti minua pelipöydällä, viskasi lampun maahan, iski nyrkillään pöytään ja syöksyi salin läpi – en voi sanoa, että hän kulki. Siitä loukkausten, kirousten, huudahdusten ja sekavien lauseiden tulvasta, mikä tuli hänen suustaan, olisi voinut luulla että olin henkiorjana jossakin keskiaikaisessa maakartanossa. Mitä oli minun tehtävä.
– Menkää puutarhaan, sanoi kreivitär minulle, puristaen kättäni.
Minä menin ulos kreivin huomaamatta katoamistani. Terassilta, jonne minä hitain askelin olin siirtynyt, minä kuulin hänen meluavan äänensä ja nuo huokaukset, jotka tulivat hänen kamaristaan, ruokasalin viereisestä huoneesta. Myrskyn lävitse minä kuulin myöskin enkelin äänen, joka aika ajoittain kohosi kuin satakielen laulu rankkasateen lakattua. Minä kävelin akaasioiden alla mitä ihanimpana loppuelokuun yönä odottaen, että kreivitär liittyisi seuraani. Hän oli tuleva, joku hänen liikkeensä oli sen minulle luvannut. Jo muutamia päiviä häilyi meidän välillämme selvitys. Näytti siltä, että sen täytyi puhjeta ensimäisestä sanasta, joka saattoi sielujemme liian täyden lähteen kuohumaan. Mikä häveliäisyys viivytti meidän täydellisen ymmärtämyksemme hetkeä? Luultavasti hän rakasti yhtä paljon kuin minäkin tuota pelon tunnetta muistuttavaa värisemistä, joka tappaa tunteellisuuden noina hetkinä, jolloin hillitään elämää, kun se on ylitse vuotamaisillaan, jolloin epäröidään paljastaa sisimpänsä, totellen tuota kainoutta, joka vallitsee nuoressa neitsyeessä, ennenkun hän näyttäytyy rakastetulle puolisolleen. Me olimme ajatuksiamme kokoomalla paisuttaneet itsemme, tämä ensimäinen luottamuksen hetki oli tullut välttämättömäksi. Kului tunti. Minä olin istuutunut tiilirintanojalle. – Silloin hänen askeltensa kaiku, johon sekoittui liehuvan hameen aaltoilevaa kahinaa, vilkastutti illan tyyntä ilmaa. Sellaiset ovat aistivaikutuksia, joihin sydän ei riitä.
– Herra de Mortsauf on nyt vaipunut uneen, sanoi kreivitär minulle. Kun hän on tuollainen, annan minä hänelle lasin vettä, johon on liuotettu muutamia unikukan nuppuja. Kohtaukset seuraavat toisiaan siksi pitkien väliaikojen päästä, että tuolla niin yksinkertaisella lääkkeellä on aina sama teho. Herra de Vandenesse, sanoi hän minulle, muuttaen ääntänsä ja ottaen vakuuttavimman äänensävynsä, onneton sattuma on ilmaissut teille salaisuuksia, joita tähän asti on huolellisesti varjeltu. Luvatkaa, että hautaatte sydämeenne muiston tuosta kohtauksesta. Tehkää se, pyydän teitä. En tahdo teiltä lupausta, sanokaa minulle kunnon miehen sananne kyllä, ja minä olen tyytyväinen.
– Pitääkö minun lausua teille tuo kyllä? sanoin minä hänelle.
Olemmehan me jo ymmärtäneet toisemme.
– Älkää arvostelko epäsuosiollisesti herra de Mortsauf'ia nähdessänne maanpaon aikana koettujen pitkien kärsimysten vaikutukset, jatkoi hän. Huomenna kreivi on täydelleen tietämätön asioista, joita hän on sanonut,