Laakson lilja. Honore de Balzac
voi estää sitä puhumasta. Minun mielipiteeni mukaan herra de Mortsauf on…
– Ymmärrän teidät, sanoi hän keskeyttäen minut kummallisen hätäisesti, te olette oikeassa. Kreivi on hermostunut kuin oikullinen rouva, jatkoi hän lieventääkseen hulluuden käsitettä lieventämällä sanaa; mutta kreivi ei ole sellainen kuin ajoittain, korkeintaan kerran vuodessa kuumina aikoina. Kuinka paljon pahaa onkaan maanpakolaisuus saanut aikaan! Kuinka monta toivorikasta elämää se on tuhonnut! Kreivi olisi ollut, olen siitä varma, suuri sotilas, maansa kunnia.
– Tiedän sen, sanoin minä keskeyttäen vuorostani hänet ja antaen hänen ymmärtää, että oli hyödytöntä pettää minua.
Hän pysähtyi asettaen kätensä minun otsalleni ja sanoi minulle: – Kuka teidät on näin johtanut meidän elämäämme? Tahtooko Jumala lähettää minulle apua, sydämellisen ystävyyden, joka minua tukisi? jatkoi hän nojautuen kädellänsä voimakkaasti minuun; sillä te olette hyvä, jalo… Hän kohotti silmänsä taivasta kohden ikäänkuin kutsuakseen näkymätöntä todistajaa vahvistamaan hänen toiveensa. Sitten loi hän silmänsä jälleen minuun. Tuo katse, jonka sielu loi minuun sieluuni, sähkötti minut ja minä tein maailman seurustelusääntöjen kannalta käytösvirheen. Mutta onhan se muutamilla sieluilla jaloa vaaran edelle kiiruhtamista, halua torjua isku, tapahtumattoman onnettomuuden pelkoa; ja vielä useammin on se äkillinen kysymys, jonka sydän tekee toiselle sydämelle ja jolla tahdotaan tiedustaa, ovatko sydämet sopusoinnussa keskenään. Useita ajatuksia tuli minun mieleeni, kuten valovälähdyksiä, ja ne kehottivat minua pesemään pois pilkun, joka tahrasi minun puhtauttani hetkellä, jolloin aavistin täydellisen selvityksen olevan tulossa.
– Ennenkun menemme pitemmälle, sanoin minä hänelle muuttuneella äänellä, jonka värinän saattoi helposti kuulla siinä syvässä hiljaisuudessa, jossa olimme, sallikaa minun puhdistaa eräs menneisyyden muisto.
– Vaietkaa, sanoi hän minulle kiihkeästi ja asetti huulilleni sormensa, jonka hän kuitenkin heti otti pois. Hän katsoi minuun ylpeästi, kuten nainen, joka on liian korkealla, jotta loukkaus voisi häneen ylettyä, ja sanoi minulle hämmentyneellä äänellä: – Tiedän, mistä tahdotte puhua. Kysymys on ensimäisestä, viimeisestä, ainoasta häväistyksestä, jonka minä olen saanut kärsiä! Älkää puhuko koskaan noista tanssiaisista. Jos kristitty onkin antanut teille anteeksi, kärsii nainen vielä.
– Älkää olko leppymättömämpi kuin Jumalakaan, sanoin minä hänelle puristaen ripsieni väliin kyyneleet, jotka nousivat silmiini.
– Minun pitäisi olla ankarampi, sillä minä olen heikompi, vastasi hän.
– Mutta, jatkoin minä lapsellisella kapinallisuudella, kuulkaa minua, vaikkapa se olisi ensimäisen, viimeisen ja ainoan kerran elämässänne.
– Hyvä! sanoi hän, puhukaa! Muutoin te luulisitte, että minä pelkään kuunnella teitä.
Tuntiessani silloin, että tämä hetki oli ainoa elämässämme, minä puhuin hänelle tuolla painolla, joka vaatii tarkkaavaisuutta. Sanoin hänelle, että kaikki tanssiaisissa olleet naiset olivat jättäneet minut kylmäksi, samoinkuin ne, jotka tähän asti olin nähnyt. Mutta hänet nähdessäni minut, jonka elämä oli ollut niin opintoihin hautautunutta, jonka sielu oli niin vähän rohkea, minut oli vallannut kiihko, jota saattavat tuomita vain ne, jotka eivät ole sitä itse koskaan kokeneet. Ei koskaan miehen sydän ole ollut niin täynnä tuota halua, jota ei ainoakaan luotu olento vastusta ja joka voittaa kaikki, yksin kuolemankin…
– Ja halveksimisen? sanoi hän pysähdyttäen minut.
– Te olette siis halveksinut minua? kysyin minä häneltä.
– Älkäämme puhuko enää näistä asioista, sanoi hän.
– Päinvastoin, puhukaamme! vastasin minä hänelle kiihtymyksellä, jonka yliluonnollinen tuska aiheutti. Kysymyksessä on koko minun olemukseni, tuntematon elämäni, salaisuus, joka teidän pitää tietää. Muussa tapauksessa minä kuolen epätoivosta! Kysymys on myöskin teistä. Tehän tietämättänne olette ollut nainen, jonka käsissä loisti turnajaisten voittajalle luvattu kruunu.
Minä kerroin hänelle lapsuuteni ja nuoruuteni, en kuten sen olen teille tehnyt kaukaa arvostellen, vaan sanoilla, joita haavoistaan vielä kärsivä nuori mies käyttää. Minun ääneni kaikui kuin halonhakkaajan kirves metsässä. Suurella ryskeellä kaatui kreivittären eteen kuolleet vuodet, joilta pitkät surut olivat riistäneet lehdettömät oksat. Minä kuvasin hänelle kuumeisin sanoin joukon hirvittäviä yksityisseikkoja, joista teitä olen säästänyt. Minä levitin hänen eteensä loistavien lupausteni aarteen, toiveideni neitseellisen kullan, koko hehkuvan sydämeni, joka oli säilynyt ikuisen talven painamien Alppien jäätiköissä. Kun minä, vaipuneena Jesaiaan tulisanoilla kuvattujen kärsimysteni alle, odotin jotakin sanaa tuolta naiselta, joka kuunteli minua pää painuksissa, kirkasti hän yhdellä katseella pimeydet, hän elävöitti yhdellä ainoalla sanalla jumalalliset ja maalliset maailmat.
– Meillä on ollut samanlainen lapsuus! sanoi hän näyttäen minulle kasvot, joilla hohti marttyyrin sädekehä. Vallitsi hetken äänettömyys, jolloin meidän sielumme yhdistyivät toisiinsa tuossa samassa lohduttavassa ajatuksessa: Minä en ole siis yksin kärsinyt! Sitten kreivitär lausui minulle äänellä, jolla hän puhutteli rakkaita pienokaisiaan, kuinka väärin hän oli tehnyt syntyessään tytöksi, silloin kun pojat olivat kuolleet. Hän selvitti minulle, mikä ero oli niillä tuskilla, joita hän tyttö asemassaan alati äidin sivulle kiinnitettynä oli saanut kärsiä, verrattuna koulujen maailmaan heitetyn lapsen tuskiin. Minun yksinäisyyteni oli ollut paratiisi verrattuna siihen hiomakiven kosketukseen, joka lakkaamatta oli kuolettanut hänen sieluansa siihen päivään asti, jolloin hänen todellinen äitinsä, tuo hyvä täti, oli pelastanut hänet kidutuksista, joiden aiheuttamista tuskista hän kertoi minulle. Se oli ollut selittämätöntä pikkumaisuutta, sietämätöntä hienohermoisille luonteille, jotka eivät peräydy tikarin iskua ja jotka kuolevat Damokleen miekan alla: milloin jaloa sydämellisyyttä, jonka kylmä käsky tukahutti, milloin kylmästi saatu suudelma, vuoroin vaadittua, vuoroin moitittua vaikenemista, nieltyjä kyyneleitä, jotka jäivät hänen sydämeensä; sanalla sanoen tuhansia luostari-tyrannimaisuuksia, joita vieraiden silmiltä kätki ylvästelevän intoileva äidillisyys. Hänen äitinsä ylpeili hänestä ja kehui häntä; mutta seuraavana päivänä hän sai kalliisti maksaa nuo imartelut, joilla tahdottiin näyttää hänen hyvää kasvatustansa. Kun hän kuuliaisuuden ja lempeyden voimalla luuli voittaneensa äitinsä sydämen ja avasi itsensä hänelle, ilmestyi tyranni jälleen hänen salaisuuksillaan asestettuna. Vakooja ei olisi ollut niin halpamainen, niin petturi. Kaikki nuoren tytön ilot ja juhlat sai hän kalliisti ostaa, sillä hänen onnekkaita hetkiään moitittiin, ikäänkuin hän olisi rikoksen avulla ne saanut. Hänen jaloa kasvatustansa ei hänelle koskaan oltu annettu rakkaudella, vaan loukkaavalla ivalla. Hän ei tahtonut syyttää siitä äitiään, hän luki ainoastaan itselleen moitteeksi sen, että hän tunsi pikemmin pelkoa kuin rakkautta äitiänsä kohtaan. Ehkä, ajatteli tämä enkeli, tuo ankaruus oli välttämätön, olihan se valmistanut häntä hänen nykyiseen elämäänsä. Kreivitärtä kuunnellessani minusta tuntui kuin Jobin harppu, josta minä olin lyönyt villejä sointuja, olisi hänen kristittyjen sormiensa käsittelemänä vastannut niihin laulaen ristin juurella seisovan neitsyen virsiä.
– Me elimme samassa ilmakehässä, ennenkun me tapasimme toisemme täällä, te tulitte auringon noususta ja minä sen laskusta.
Hän liikahutti päätään epätoivoisesti: – Teille kuuluu nousu, minulle lasku, sanoi hän. Te elätte onnellisena, minä kuolen surusta. Miehet luovat itse itsellensä elämänsä kohtalot, ja minun on ainiaaksi määrätty. Ei mikään mahti voi murtaa tuota raskasta kahletta, johon naisen sitoo kultainen rengas, aviovaimojen puhtauden vertauskuva.
Tuntiessamme siten olevamme saman rinnan elättämiä kaksosia hän ei ollenkaan käsittänyt, että samasta lähteestä juoneet veljet jakaisivat luottamuksensa vain puoleksi. Huokauksen jälkeen, joka on niin luonnollinen puhtaille sydämille hetkellä, jolloin ne avautuvat, hän kertoi minulle avioliittonsa ensimäisistä päivistä,