Laakson lilja. Honore de Balzac
kaikki kuuluivat pikku porvaristoon, tulivat minulle ojentamaan erinomaisia silavaviipaleitaan ja kysymään, tiesinkö miten niitä tehtiin, missä niitä myötiin, miksi minulla niitä ei ollut. He lipoivat kieliänsä ylistellen silavasäilykkeitä, noita paksuja sianlihamuhennoksia, jotka muistuttivat paistettuja tryffeli sieniä; he penkoivat minun eväskorini, eivät löytäneet sieltä muuta kuin oliivijuustoa tai kuivia hedelmiä ja antoivat minulle kuoliniskun tuollaisella lauseella kuin: – Sinulla ei siis ole mitään? joka näytti minulle erotuksen veljeni ja minun välillä. Syrjästä katsoa toisten onnea, tuo ristiriita on tahrannut lapsuuteni ruusut ja lakastuttanut viheriöitsevän nuoruuteni. Kun minä ensimäisen kerran jalomielisen tunteen pettämänä ojensin käteni ottaakseni vastaan tuon niin suuresti haluamani herkun, jota minulle tekopyhin ilmein tarjottiin, vetikin pilkantekijä silavaleivän takaisin toverien nauraessa tälle yllättävälle lopputulokselle. Jos kaikkein kunnioitetuimmatkin henkilöt ovat alttiita turhamielisyydelle, miksi ei sitä voisi antaa anteeksi lapselle, joka itkee nähdessään itsensä halveksittuna ja pilkattuna. Kuinka monet lapset olisivatkaan tällaisessa leikissä tulleet herkuttelijoiksi, kärkkyjöiksi ja veltoiksi! Vainoja välttääkseni minä taistelin. Epätoivon antama rohkeus teki minut peljättäväksi, mutta minua vihattiin ja minä olin suojaton petosta vastaan. Eräänä iltana ulos lähtiessäni minä sain iskun selkääni nenäliinasta, joka oli kääritty täyteen pieniä kiviä. Kun kamaripalvelija, joka kovakouraisesti kosti puolestani, ilmoitti tapahtuman äidilleni, huudahti hän: – Tuo kirottu lapsi ei tuota meille kuin suruja! Minä vajosin hirveään itse-epäilykseen huomatessani koulussa vierottavan minua samalla tavoin kuin kotona. Siellä, kuten kotonakin, minä syvennyin itseeni. Tämä oli kuin toinen lumisade, joka hidastutti sieluuni kylvettyjen siementen orastusta. Ne, joista minä näin pidettävän, olivat todellisia katupoikia, ylpeyteni sai tukea tästä huomiosta, minä pysyin yksinäni. Siten oli minun edelleen mahdotonta purkaa tunteitani, joita sydän parkani oli tulvillaan. Opettaja, nähdessään minut alati synkkänä, vihattuna ja yksinäisenä, vahvisti vääriä epäluuloja, joita perheelläni oli minun huonosta luonteestani.
Heti kun minä osasin lukea ja kirjoittaa, antoi äitini viedä minut oratooriomunkkien johtamaan Pont-le-Voy'n kouluun, jonne minun ikäisiäni lapsia otettiin vastaan luokalle nimeltä Pas latins; tällä luokalla olivat myöskin oppilaat, joiden vitkalleen kehittyvä käsityskyky kieltäytyi alkeita oppimasta. Täällä olin minä kahdeksan vuotta näkemättä ketään ja viettäen hyljätyn elämää. Seuraavassa selitys tähän. Minulla ei ollut kuin kolme frangia kuussa huvituksia varten, summa, joka tuskin riitti kyniin, veitsiin, viivottimiin, musteeseen ja paperiin, joista meidän täytyi pitää huolta. Siten, kykenemättömänä ostamaan itselleni puujalkoja, nuoraa ja muita koulun huvituksiin kuuluvia välttämättömiä esineitä, minä sain pysyä poissa leikeistä; voidakseni ottaa niihin osaa minun olisi pitänyt imarrella rikkaita ja mairitella osastoni ensimäisiä. Pieninkin tuollainen raukkamaisuus, johon lapset niin helposti taipuvat, innoitti minua. Minä vietin loma-aikani puun alla surumielisiin unelmiin vaipuneena, siellä minä luin kirjoja, joita meille kirjastonhoitaja kuukausittain antoi. Kuinka paljon tuskia kätkeytyikään tuohon luonnottomaan yksinäisyyteen, mitä kärsimyksiä synnyttikään hyljätty tilani! Kuvitelkaa, mitä minun hento sieluni tunsi ensimäisessä palkintojen jaossa, jossa minä sain kaksi arvokkainta, kirjoitustehtävästä ja käännöksestä? Saapuessani näyttämölle niitä ottamaan suosionhuutojen ja torventoitotusten kaikuessa, ei isä eikä äiti olleet minua juhlimassa, vaikka permanto muuten olikin täynnä toverieni vanhempia. Sensijaan että minä olisin tavan mukaan suudellut palkintojen jakajaa, syöksyin minä kyyneleitä vuodattaen hänen rinnoillensa. Illalla minä poltin uunissa palkintoesineeni. Oppilaiden vanhemmat olivat kaupungissa sen viikon, joka käytettiin harjoituksiin ennen palkintojen jakoa. Iloisina lähtivät toverini aamuisin ulos koulusta, sillä aikaa kun minä, jonka vanhemmat asuivat muutaman peninkulman päässä kaupungista, sain pysyä opistossa peipposten kanssa; tämä nimi annettiin oppilaille, joiden kotipaikka oli saarilla tai ulkomailla. Illalla, rukouksen aikana, nuo sydämettömät kehuskelivat meille hyviä päivällisiä, joita he vanhempineen olivat syöneet. Te näette, että onnettomuuteni suurentui, mikäli ne piirit laajenivat, joihin minä jouduin. Kuinka paljon ponnistuksia minä teinkään horjuttaakseni tuomiota, joka pakotti minut elämään yksin! Kuinka monia toiveita minun sieluni tuhansina innostuksen hetkinä suunnittelikaan, toiveita, jotka yksi ainoa päivä hävitti! Taivuttaakseni vanhempani tulemaan kouluun minä kirjoitin heille kirjeitä, jotka olivat täynnä tunteita, yltiömäisesti ilmaistuja ehkä, mutta viattomia antamaan moitteen aiheita äidilleni, joka ironialla hillitsi kirjoitustapaani. Rohkeuttani menettämättä minä lupasin täyttää ne ehdot, jotka isäni ja äitini asettivat saapumiselleen; minä rukoilin myötävaikutusta sisariltani, joille minä kirjoitin heidän juhla- ja syntymäpäivikseen, muistaen ne niin tarkasti kuin hyljätyt lapset tavallisesti tuollaiset asiat muistavat, mutta sitkeyteni oli turhaa. Palkintojen jakopäivän lähestyessä minä uudistin yhä hartaammin pyyntöjäni, minä kerroin voitontoiveistani. Vanhempieni vaitiolon pettämänä minä odotin heitä kiihkeästi ja ilmoitin heidän tulostaan tovereilleni. Kun minä, perheiden saapuessa, kuulin vanhan portinvartijan tulevan opiston käytävään kutsumaan oppilaita, tunsin minä sairaloisia puistatuksia. Tuo vanhus ei lausunut koskaan minun nimeäni. Päivänä, jolloin minä valitin kirottua kohtaloani, rippi-isäni osotti minulle taivasta, jossa viheriöitsi palmu, niille luvattu, joista Vapahtaja on sanonut: Beati qui lugent! [Autuaita ovat murheelliset.] Ensi ripillä käymisestäni alkaen minä heittäydyin siis rukouksen salattuihin syvyyksiin, minut valtasivat uskonnolliset aatteet, joiden moraalinen kauneus tenhoaa nuorten mielet. Palavan uskon innoittamana minä rukoilin Jumalaa tekemään uudestaan minun hyväkseni noita häikäiseviä ihmetöitä, joista minä luin marttyyrien elämäkerroissa. Viisivuotiaana minä kiiruhdin tähtiä kohden, kaksitoistavuotiaana minä kolkutin pyhäkön ovia. Hurmiotilani synnytti minussa sanoin kertomattomia unelmia, jotka rikastuttivat mielikuvitustani, lisäsivät herkkyyttäni ja vahvistivat ajatuskykyäni. Olen usein luullut, että enkelit lähettivät minulle näitä yleviä näkyjä kääntääkseen sieluni taivaallisiin päämääriin; he ovat antaneet silmilleni kyvyn nähdä asioiden ytimeen; he ovat avanneet sydämeni tuolle tenhovoimalle, joka tekee runoilijan onnettomaksi, kun hän omistaa turmiollisen kyvyn verrata sitä, mitä hän tuntee, siihen mikä on todellista, tavoittelemiansa taivaita siihen vähään, mikä hänelle onnistuu; he ovat kirjoittaneet päähäni kirjan, josta minä voin lukea, mitä minun pitää ilmaista; he ovat sytyttäneet huuliini välittömän ilmaisutaidon hehkun.
Isäni sai joitakin epäilyksiä munkkien opetuksen etevyydestä ja otti minut pois Pont-le-Voy'n koulusta asettaakseen minut Pariisiin Marais'n kaupunginosassa olevaan opistoon. Olin viisitoista vuotta vanha. Kun tietoni ja taitoni olivat tutkitut, pääsin minä, joka olin Pont-de-Voy'n retoriikkaluokan oppilas, kolmannelle osastolle. Kärsimykset, joita minä olin saanut kokea kotona ja koulussa, sain minä uudella tavalla tuntea Lepitre'n koulukodissa ollessani. Isäni ei ollut antanut minulle ollenkaan rahaa. Kun vanhempani tiesivät, että minulla oli ruokaa ja vaatteita ja että latina ja kreikka kiristivät minua, oli kaikki hyvin. Opintoaikanani olen oppinut tuntemaan noin tuhat toveria, eikä ketään heistä ole kohdeltu sellaisella välinpitämättömyydellä. Kiihkeästi Bourbon'eihin liittyneenä Lepitre'lla oli suhteita isääni aikana, jolloin uskolliset kuningasmieliset koettivat vapauttaa Temppelitornista kuningatar Maria Antoinette'a. Isäni ja hän uudistivat tuttavuutensa; herra Lepitre luuli siis olevansa velvollinen korvaamaan isäni unhoitusta, mutta summa, jonka hän minulle antoi, oli verrattain vähäinen, sillä hän ei tiennyt perheeni aikomuksista. Koulukoti sijaitsi vanhassa Joyeuse-nimisessä rakennuksessa, jossa, kuten kaikissa vanhoissa ylhäisön asumuksissa, oli portinvartijan huone. Loma-aikana, ennen hetkeä, jolloin aliopettaja tuli viemään meidät Kaarle Suuren lyseoon, varakkaat toverit menivät syömään aamiaista Doisy nimisen portinvartijamme luo. Herra Lepitre joko ei tiennyt tästä mitään tai salli Doisy'n harjoittaa tuota liikettä. Tämä portinvartija oli todellinen salakuljettaja, jota oppilaiden oli tärkeätä kohdella hellävaroen. Hän oli harharetkiemme salainen kaitsija, myöhäisten kotiintulojemme uskottu, kiellettyjen kirjalainojen välittäjä. Juoda aamiaiseksi kuppi kahvia maidon kanssa todisti ylhäistä makua, mikä käy selville siitä korkeasta hinnasta, jossa siirtomaan tuotteet olivat Napoleonin aikana. Jos