Laakson lilja. Honore de Balzac
ristiretkien ajoilta, sellainen, joita maalarit etsivät tauluihinsa. Reunustakaa kaikki tämä vanhoilla pähkinäpuilla, nuorilla, vaalean kultalehtisillä poppeleilla, asettakaa somia tehtaita pitkien tasankojen keskelle, joissa silmä hukkuu höyryyn ja savuun, ja te saatte käsityksen yhdestä tämän kauniin maan tuhansista näköaloista. Minä seurasin Saché'n tietä vasemmalle päin purosta pitäen tarkkaan silmällä kukkuloita, jotka olivat vastakkaisella rannalla. Lopulta minä osuin satavuotisten puiden kaunistamaan puistoon, josta arvasin olevani Frapesle'n linnassa. Minä saavuin täsmälleen hetkellä, jolloin kello soi aamiaiselle. Aterian jälkeen isäntäni, joka ei voinut epäillä minun tulleen jalkaisin Tours'ista, vei minut katsomaan maittensa ympäristöjä, joista minä joka paikassa näin laakson kaikissa sen muodoissa; täällä vilaukselta, tuolla kokonaan. Silmäni kiintyivät usein Loiren kultaviirun vetäminä taivaanrantaan, jossa pilvet ajelivat toisiaan. Ne muodostivat haaveellisia kuvioita, jotka tuulen mukana pakenivat. Noustessani erästä harjannetta minä ensimäistä kertaa ihailin Azay'n linnaa, särmikästä Indre joen kiinnittämää timanttia, joka kohosi kukkien peittämillä paaluilla. Sitten minä näin eräässä syvänteessä Saché'n linnan romantilliset rakennukset, tuon melankolisen ja sopusuhtaisen paikan, joka on liian synkkä pintapuolisille ihmisille, mutta rakas surumielisen runoilijan sielulle. Myöhemminkin minä rakastin sen hiljaisuutta, sen suuria, valkopartaisia puita ja tuon yksinäisen laakson omituista salaperäisyyttä. Mutta joka kerta, kun katseeni osui viereisellä rinteellä olevaan sievään linnaan, jonka ensiksi olin huomannut, pysähdyin minä sitä ihaillen tarkastamaan.
– Kas! sanoi isäntäni minulle lukien silmistäni yhden noista sykähtelevistä toiveista, joita minun iälläni niin teeskentelemättömästi ilmaistaan, te aavistatte jo kaukaa kauniin naisen, kuten koira vainuaa otuksen.
En pitänyt tuosta viimeisestä sanasta, mutta kysyin linnan ja sen omistajan nimeä.
– Se on Clochegourde, sanoi hän, kaunis rakennus, jonka omistaa kreivi de Mortsauf, vanhan touraine'laisen suvun edustaja. Suvun menestys sai alkunsa Ludvig XI: stä ja sen nimi ilmaisee tapauksen, joka sille tuotti sen vaakunan ja maineen. Se polveutuu miehestä, joka jäi eloon hirttämisen jälkeen. Mortsauf suku kantaakin kultavaakunaa, johon on kuvattu musta hirsipuiden muodostama risti ja sen keskelle kultainen liljankukka ynnä tunnuslause: Jumala varjelkoon Kuningasta meidän Herraamme. Kreivi asettui tälle tilalle maanpaosta palattuaan. Hän sai tämän omaisuuden vaimoltaan, entiseltä neiti de Lenoncourt'ilta, joka kuuluu Lenoncourt – Givry sukuun. Tämä sammuu, sillä rouva de Mortsauf on ainoa tytär. Perheen vähäinen omaisuus ja nimien kuuluisuus ovat niin suuressa ristiriidassa keskenään, että herra ja rouva de Mortsauf asuvat alati Clochegourde'ssa näkemättä ketään, johtuipa se sitten joko ylpeydestä tai välttämättömyydestä Tähän asti on heidän eristäytymistänsä voitu selittää Bourbon'eihin liittymisestä johtuneeksi, mutta mini epäilen, muuttaako kuninkaan paluu heidän elintapaansa. Asettuessani tänne viime vuonna minä tein heille kohteliaisuusvierailun. He vastasivat siihen ja kutsuivat meidät päivällisille. Talvi erotti meidät muutamiksi kuukausiksi ja lisäksi poliittiset tapahtumat ovat hidastuttaneet vierailun uudistumista; olen vasta vähän aikaa ollut Frapesle'ssa. Rouva de Mortsauf on nainen, joka kaikkialla voisi olla ensimäinen.
– Käykö hän usein Tours'issa?
– Hän ei käy siellä koskaan. Niin, sanoi hän oikaisten puhettansa, rouva de Mortsauf kävi siellä viimeksi Angoulême'n herttuan tullessa kaupunkiin. Herttua osotti sangen suurta suosiota herra de Mortsauf'ille.
– Se on hän! huudahdin minä.
– Kuka hän?
– Nainen, jolla on kauniit hartiat.
– Touraine'ssa on paljon naisia, joilla on kauniit hartiat, sanoi hän nauraen. Mutta ellette ole väsynyt, voimme mennä joen yli ja nousta Clochegourde'en. Siellä voitte ottaa selville, tunnetteko jälleen kauniit hartianne.
Minä myönnyin punastuen ilosta ja häpeästä. Neljässä tunnissa me saavuimme pienelle linnalle, jota silmäni jo kauan olivat hyväilleet. Tuo rakennus, joka näyttää kauniilta maisemassa, oli todellakin vaatimaton. Siinä oli viisi ikkunaa julkipuolella; kukin niistä ikkunoista, jotka olivat eteläisen fasadin päässä, ulkoni muusta rakennuksesta noin kaksi syltä, ja tämän rakennustaiteellisen tempun avulla olivat ne kahden paviljongin näköisiä, siten kaunistaen rakennusta. Keskimäinen ikkunoista oli ovena ja siitä päästiin kaksoisportaita myöten pengermiksi järjestettyyn puutarhaan, joka ulottui erääseen kapeaan niittyyn Indre'n varrella. Vaikka yleinen tie erottaa tuon niityn viimeisestä puutarhan pengermästä, jota varjostaa akaasioiden ja jaappanilaisten kiiltopuiden reunustama käytävä, näyttää se kuitenkin puutarhan osalta, sillä tien tekee yhdeltä puolen syväksi puutarhan penger ja toiselta puolen sitä reunustaa normandilainen aita. Hyvin viljellyt rinteet asumuksen ja joen välillä olivat tarpeeksi laajat estämään veden läheisyyden tuottamia ikävyyksiä ryöstämättä kuitenkaan sen viehätystä. Taloon kuului vielä vaunuvajoja, talleja, säilytyshuoneita ja keittiöitä, joiden eri ovet oli kaavailtu holvikaarten malliin. Katot olivat sirosti kulmioituja ja taitteilla koristettuja, ikkunoiden puitteet veistoksilla kaunistetut ja niiden päädyissä lyijykukkia. Vallankumouksen aikana ränstymään päässyt ulkokatto oli matalista, punertavista sammalista syntyneen ruosteen vallassa. Ulkoportaiden lasioven yläpuolella oli kellotorni, johon oli veistetty Blamont-Chauvry'n vaakuna: pinta nelijakoinen, oikealla ja vasemmalla puolella kullan ja ihonvärinen koura, kumpaisessakin musta keihäs, jotka suuntautuvat ristikkäin. Tunnuslause: Nähkää tämä, kukaan älköön koskeko! vaikutti minuun voimakkaasti. Kannattimet, joina oli korppikotka ja kultakahlein sidottu lohikäärme, olivat erittäin vaikuttavia veistoksia. Vallankumous oli hävittänyt herttuan kruunun ja kypärinkoristeen, jonka muodosti kultahedelmäinen palmu.
Nämä seikat antoivat hienon näön tuolle pienelle linnalle, joka oli taitehikkaasti valmistettu kuin kukka ja näytti olevan aivan kuin irti maasta. Laaksosta nähtynä näytti alin kerros ensimäiseltä kerrokselta, mutta pihan puolelta se oli samalla tasolla kuin leveä hiekkakäytävä, joka johti useampien kukkalavojen kaunistamalle nurmikentälle. Oikealla ja vasemmalla kiersivät rakennusta viinitarhat, puutarhat ja muutamat jyrkät pähkinäpuita kasvavat rinteet. Ne ulottuivat aina Indre'n rannoille, joita tässä kohden reunusti itse luonnon värittämä vehreävivahduksinen puisto. Noustessani Clochegourde'en vievää tietä minä ihailin noita niin hyvin järjesteltyjä ryhmiä, minä hengitin onnellisuutta huokuvaa ilmaa. Onkohan moraalisella luonnolla, kuten fyysilliselläkin, tuo sähköinen välityskyky ja nuo nopeat lämpömäärän muutokset? Salaperäiset tapaukset, joita minä lähenin ja joiden tuli ainiaaksi muodostaa sydämeni, saattoivat sen vavahtelemaan, kuten eläimet ilostuvat vainutessaan kaunista ilmaa. Tuolta elämälleni niin tärkeältä päivältä ei puuttunut mitään, mikä voi kohottaa juhlatunnelmaa. Luonto oli kaunistanut itsensä kuin nainen, joka käy rakastettuansa kohtaamaan. Minun sieluni oli ensimäistä kertaa kuullut sen ääntä, minun silmäni olivat ihailleet sitä yhtä uhkuvana ja vaihtelevana kuin minä se esiintyi minulle kouluajan unelmissani, joista olen teille muutamilla sanoilla puhunut, riittämättömillä ilmaisemaan niiden vaikutusta. Ne ovat olleet minulle ilmestyskirjana, josta olen elämäni vertauksellisesti edeltäkäsin lukenut. Jokainen tapaus, onnellinen tai onneton, piirtyy siihen kummallisina kuvina, suhteina, jotka ainoastaan sielu voi nähdä.
Me kuljimme etupihan poikki, jota ympäröi maanviljelykseen tarpeelliset rakennukset, riihi, viininpuserrus-huone, navetta, tallit. Vahtikoiran haukunnan ilmoittamana eräs palvelija tuli meitä vastaan ja sanoi meille, että herra kreivi, joka jo aamulla oli mennyt Azay'hen, oli epäilemättä pian palaava, ja että rouva kreivitär oli kotona. Isäntäni katsahti minuun. Minä vapisin pelosta, ettei hän tahtoisi tervehtiä rouva de Mortsauf'ia, tämän puolison poissaollessa, mutta hän pyysi palvelijan ilmoittamaan meidät. Lapsen kiihkeydellä minä kiiruhdin pitkään etehiseen, joka kulki talon läpi.
– Astukaa sisään, hyvät herrat, sanoi silloin kullanheleä ääni.
Vaikka rouva de Mortsauf ei ollut lausunut kuin yhden sanan tanssiaisissa, tunsin minä hänen äänensä. Se tunki minun sieluuni ja täytti sen, kuten auringonsäde täyttää ja kultaa vankikomeron. Ajatellessani, että