Luvattu maa. Paul Bourget
erehtyneensä siinä, ettei ollut koskaan armotonta tuomiotansa tarkistanut tiedustamalla, miten Pauline yksinäistä elämäänsä maalla vietti. Hän ei edes tiennyt, vieläkö Pauline oli maalla, matkusteliko hän, kävikö hän Parisissa silloin tällöin vain, tai oliko hän kokonaan maallaolostaan luopunut. "Tekipä mitä tahansa", ajatteli hän, "pahasti hän aina tekee." Hänen silmissään Pauline oli perin turmeltunut nainen, jonka parannuksesta ei toivoa ollut. Ja nyt hän tiesi Paulinen olevan täällä, tiesi heidän olevan täällä kummankin, sekä äidin että lapsen, muutaman askelen päässä rouva Scilly'stä ja Henriettestä. Hirvittävä läheisyys, joka hänessä yhä enemmän herätti kauhua, kuta enemmän hän syventyi rikoksissa ja kärsimyksissä kuluneiden aikojen muistoihin, aikojen, joita hän tuskin ollenkaan oli ajatellut, sittenkuin hänen puhtaan rakkautensa raitis Eeden oli hänelle avautunut. Ja aina hän tuohon kysymykseen kompastui: – "Mitä hän tahtoo?.. Nähtävästi hän on kuullut puhuttavan aikomuksestani mennä naimisiin ja olostani täällä… Kostoako se lienee?.." Ja hurja kauhu, jonka entinen rakastajatar hänessä herätti, vei hänet vieläkin pitemmälle: – "Olisiko hänellä mielessä aikomus hankkia itselleen joitakin etuja? Niinkö pitkälle hän olisi joutunut? Olisiko hän kenties tullut Palermoon kiristystarkoituksessa, lasta näyttääkseen?.." Hän ei rohjennut itselleen myöntää, ettei Paulinella niin monen vuoden vaitiolon jälkeen nyt ollut mitään syytä ryhtyä häntä kiusaamaan. Hän ei voinut muuta nähdä, kuin että Pauline oli tullut, eikä tuntenut muuta kuin mieletöntä pelkoa, kunnes häneltä vihdoin, otettuansa Henrietten valokuvan ja sitä kauan katsottuansa, pääsi helpotuksen huokaus:
– "Oi, häntä minä rakastan! Hän rakastaa minua. Eikä mikään voi meitä erottaa!.."
Ja hän suuteli tätä hyvän enkelinsä kuvaa, ikäänkuin manataksensa pois pahan hengettärensä, – suuteli pitkään, hellästi, hartaasti.
III.
LEVOTTOMUUTTA
Henkisellä olennollamme niinkuin ruumiillisellakin on itsensävarjelusvaistonsa, ja kummassakin tämä vaisto toimii samalla malttamattomalla kiihkeydellä ja hätäisellä sokeudella. Hukkuvan liike, kun hän äkkiä tarttuu pelastusta tarjoavan uimarin jäseniin pannen tähän vastustamattomaan kouristukseen koko olemuksensa tarmon, ei voi olla rajumpi ja mielettömämpi kuin se sydämen liike, joka muutamina hetkinä pakottaa meitä turvautumaan johonkin erityiseen henkilöön, jonka läheisyys on meille yhtä välttämätön kuin syvyyteen vajoavalle onnettomalle apua tarjoava käsi. Kumpikin tavoittelee yhtä kiihkeästi mahdollisuutta kohota tukehduttavan syvänteen pohjasta eloa-antavaan ilmaan. Autuutensa valoisilta ilmoilta oli Francis'kin äkkiä vajonnut tuskien tukehuttaviin syvyyksiin. Kiehuvana ja sokeana vesien vyöryvä tulva häntä joka puolelta ahdisti, oikealta, vasemmalta, sitoi hänen jalkansa, painoi hänen päätänsä. Muutamat muistot tekevät meihin sellaisen vaikutuksen, vaikka mielenliikutukset, joita ne herättävät eloon, ovatkin vain menneisyyden elottomia jälkimaininkeja. Joka niihin takertuu, antautuu liiaksi entisyyden valtaan, ja pohja hänet pettää. Kuluvan hetken tarjoama onni tuntuu hänestä tyhjiin raukeavan, samoin kuin raittiin nykyisyyden tajunta; hänen järkensä hämmentyy muutamaksi hetkeksi. Kiihkeys, joka ilmaantui nuoren miehen olennossa, kun hän tuon tuskallisen iltapäivän lopulla tempaisihe ajatuksistaan irti mennäkseen siihen huoneeseen, mistä tiesi löytävänsä Henrietten, oli juuri sellainen intohimoinen, vastustamaton pelastuksen tavoittelu. Kuinka olikaan hän hairahtunut muistoissaan toistamaan elämänsä synkän ja kirotun ajanjakson vaiheita, kun hänellä oli vieressään, puhdistuakseen niistä, siunattu elonilma. Siinähän oli keino vapautua tuosta kauheasta painajaisesta, jonka valtaan hän oli joutunut. Eihän hänen muuta tarvinnut kuin nähdä kihlattunsa silmät, kuulla hänen äänensä, tietää hänen olevan olemassa, liikkuvan, hengittävän, lempeänä ja hymyilevänä odottavan. Tuo menneisyys, jonka kamalat haamut olivat hänelle hetkeksi näyttäytyneet, mitäpä se muuta oli kuin varjokuva, mielen houretta vain! Nainen on meille kuollut, kun hän ei enää sydämessämme herätä himoa eikä mustasukkaisuutta, ja Francis tiesi varmaan vapautuneensa kummastakin näistä orjuuttavista tunteista, jotka olivat hänet Paulineen sitoneet ja jotka olivat ennen olleet hänen toimintansa ja sitten niin kauan hänen muistojensa kahleina. Olisiko hän hetkeäkään tuntenut kärsimystä, jos olisi nähnyt rouva Raffrayen nimen vieressä Armand de Quernen tai François Vernantes'in nimen? Ei, tietysti. Minkä oudon harhanäyn pettämä hän siis oli ollut? Hän ei voinut sitä muuksi selittää kuin yllätyksen iskun vaikutukseksi hänen jo ennestäänkin kiihtyneeseen hermostoonsa. Hän oli pelännyt entisen rakastajattarensa kostavan… Ja kuinka kostavan? Mitä tuo onneton taitaisi? Ilmoittaisiko hän Henriettelle heidän yhteisen menneisyytensä? Näyttäisikö Henriettelle kirjeitä, sitäkin edellyttäen, että ne olivat hänellä vielä tallessa? Olkoon menneeksi! Mitä ne Henriettelle ilmaiseisivat? Että Francis rikoksellisessakin rakkaudessaan oli ollut vilpitön, uskollinen ja suora, ja että hän oli joutunut kavalan naisen pauloihin. Siinä olisi epäilemättä suoraluonteiselle ja jalolle tytölle aihetta kärsimykseen, katkeraankin kärsimykseen, mutta ei halveksimiseen. Ja se keino oli kumminkin pahin, mihin Paulinen julkeinkin konnamaisuus voisi turvautua. Vetoaisiko Pauline lapseen? Ja mitä varten? Oliko hänen vallassaan todistaa, ettei pienokainen ollut Vernantes'in tai Raffrayen tytär? Epävarmuus tämän asian suhteen oli Francis'lle tosin kauhea, mutta se ei kuitenkaan kyennyt kumoamaan totuutta, hänen tietämäänsä, näkemäänsä totuutta. Sellainen näky kuin tuo silloinen – synkkä ja hoikka nainen, joka, kasvot harson peittäminä, laskeutuu vaunuistaan rikoksellisen matkansa päähän saavuttuaan – ei ole miehen muistosta karkoitettavissa, ei vakuutuksien eikä valojenkaan avulla, varsinkaan ei jos tuon miehen sydämessä rakkaus on kuollut. Näitä syitä ja perusteita miettien tai, paremmin sanoen, koettaen niiden avulla karkoittaa mielestään kaikki nuo surkeat muistot, jotka saastuttivat hänen sielunsa ja joiden unhottaminen oli käynyt hänelle melkein fyysilliseksi tarpeeksi, hän astui rouva Scilly'n salonkiin. Silmitön kauhu, joka oli häntä ahdistanut, muuttui heti kuumeentapaiseksi, hänen rakkauskykyänsä äärimäisiin kiihdyttäväksi hellyydeksi. Jo ovella kodikkaan tuttavallisuuden suloinen tunnelma virtasi häntä vastaan, kun Vincent, kreivi Scilly vainajan entinen lähetti, joka oli jäänyt kreivittären palvelukseen, tiedusteli hänen terveyttänsä, ennenkuin saattoi hänet sisälle. Huone, joka hänelle aukesi, oli romantillistyylisessä tornissa, jolla arkkitehti oli Continental-hotellin suuren uudenaikaisen rakennuksen kulmaa koristanut, ja oli sen johdosta muodoltaan sangen outo ja ikäänkuin jaettu kahteen toisistaan jyrkästi eroavaan osaan, kapeaan, melkein käytävän tapaiseen alkuosaan ja laajaan ympyrähuoneeseen. Kaarevan peräseinän kolmesta ikkunasta levisi siten katsojan eteen kolme Palermon laajinta näköalaa, joiden kaukaisimmankin sopen silmä erotti, kun ilma oli selkeä. Oikealla puolella meri, väreilevänä ja heleänsinisenä, valkeine purjeineen ja savuavine höyrylaivoineen, keskellä rantakadun palatsien ääriviivat ja niiden tuolla puolen Palermon kaksi satamaa mastotiheikköineen ynnä Pellegrino-vuoren jylhä kannustin, vasemmalla kaupungin katot, kupukattoiset kirkot, tornit ja kellotapulit, jotka ulottuvat aina vuorikehän sulkemalle taivaanrannalle saakka ja joista aiheutuu kaupunkia ympäröivän, appelsiini- ja sitruunapuiden peittämän lakeuden liikanimi "Kultasimpukka". Ja näin iltahämärän hetkenä, jolloin ikkunaluukut olivat suljettuina, kuinka turvalliselta näyttikään tämä kodikas suoja, jonka umpinaisuutta vielä lisäsi sisäänkäytävän eteen asetettu varjostin. Kolme lamppua sitä valaisi, yksi suuri, joka loi loistettansa huoneen keskeltä, ja kaksi pienempää, toinen uuninreunuksella, toinen pienellä pöydällä, joka oli siirretty vitkalleen hiiltyvän takkavalkean eteen. Huonekalujen sijoitus, niitä siellä täällä verhoavat vanhanaikaiset kankaat, pöydille ja hyllyille asetetut muotokuvakehykset, kirja-asettimet kirjoineen, pienet siromuotoiset korukalut ja varsinkin kukkien, ruusujen, neilikkain, kullankarvaisten mimosaterttujen runsaus, toisessa nurkassa kohoava, ruukussa kasvava palmu ja toiseen asetetut, suuret vihkot kiiltolehtisiä eucalyptus-oksia, kaikki osoitti äidin ja tyttären harvinaista taitoa painaa vähillä keinoilla ympäristöönsä oman luonteensa leima ja tehdä miellyttäväksi väliaikainenkin asuntonsa tässä suuressa kirjavajoukkoisessa majatalossa. Unhotti olevansa hotellissa. Ei ainoakaan ulkoa tunkeutuva ääni muistuttanut asujia tämmöisten paikkojen inhottavasta väentungoksesta. He istuivat uunin edessä, kun Nayrac astui sisälle, rouva