Luvattu maa. Paul Bourget
nuoren miehen sydämeen, ja sen taimi varttui hirvittävän nopeasti, niinkuin ainakin tuo kirottu, elinvoimainen myrkkykasvi. Se mikä avioliitonrikkojan kohtalossa ja rikosta välittömästi seuraavassa rangaistuksessa on kauheata, on rakastajan voimattomuus, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, kumota sitä ainaista siveettömyyden syytöstä rakastamaansa naista vastaan, johon tämä itse antaa hänelle aihetta jo sillä, että suostuu olemaan hänen rakastajattarenansa. Kaikki tässä asemassa olevat naiset ovat siitä selvillä. Useimmat tyytyvät tähän asiain tilaan, sitä helpommin, kun miehen itsekkäisyyden kurjat heikkoudet pian antavat heille kyllin aihetta palkitsemaan rakastajansa ylenkatsetta yhtäläisellä ylenkatseella. Sitäpaitsi sellaiset naiset eivät muuta toivo yhä uudistuvista lemmenkaupoista, joihin he mieltyvät, kuin mielenliikutusta. Ja mielenliikutustahan se tuottaa, mitä jännittävintä mielenliikutusta, kun mies, joka heille syytää raa'an vihan törkeitä nuhdesanoja ja uhkauksia, himon valtaamana on valmis joka hetki heittäytymään heidän syliinsä. Mutta toiset naiset, joita tämä tyrannimaisuus kauhistuttaa, ponnahtavat heti loukkausta vastaan, joko siitä syystä, että pitävät sitä solvauksena, josta todellakin kärsivät, taikka siitä, että tämä vastarinta tuntuu heille takaavan viimeiset vapauden mahdollisuudet. Francis'n ensimäinen mustasukkaisuuden hyökkäys ei saanut Paulinea taipumaan. Niin kävi toisenkin. Kun he olivat taas sopineet, Francis oli valalla vannonut, ettei hän koskaan enää puhuisi Armand de Quernestä. Hän oli vakuuttamalla vakuuttanut aina Paulineen luottavansa, kun hän painoi hänet syliinsä hurjasti rakastuneena, huomatessaan hänet jälleen niin lempeäksi, niin kauniiksi, niin lemmen huumauksesta väriseväksi. Ja sitten hän ei voinutkaan valaansa pitää. Hän ei voinutkaan olla kilpailijastaan puhumatta, siitä, joka muka oli hänen kilpailijansa. Hän puhui hänestä viittailemalla vain, sivumennen. Puhuipa sitten hänestä vielä toisenkin kerran, peittelemättä, selvin sanoin. Silloinkaan ei Pauline peräytynyt, ja siitä hetkestä lähtien nuo mustasukkaisuuden kohtaukset seurasivat toisiaan kiihdyttäen Francis'n mieltä edellyttämään mitä häpeällisimpiä tekoja, tekemään mitä mielivaltaisimpia vaatimuksia, hän kun ei voinut käsittää sitä närkästynyttä itsepintaisuutta, millä Pauline vastusteli hänen vimmansa purkauksia. Kun vihdoinkin, kaikista kamalimman väittelyn jälkeen, Pauline suostui taipumaan, oli jo myöhäistä. Silloin oli jo heidän kesken vaihdettu noita lauseita, jotka liiton iäksi häpäisevät. Petomainen mustasukkaisuus oli rakastajassa näkynyt liiaksi; rakastajatar oli suostunut liialliseen nöyryytykseen. Vihaa oli liiaksi kertynyt näiden poloisten sydänten välille.
Kilpailijan lopullisen voittamisen jälkeen, johon nuoren miehen tuskalliset ponnistukset vihdoinkin olivat päättyneet, ei Francis'lle riittänyt ehdotonta rauhaa edes muutamiksi viikoiksikaan. Olihan tosin todisteeksi laskettava, että rouva Raffraye oli sulkenut ovensa de Querneltä. Vaikka Pauline siis olisikin mielistellyt Armandia, hän oli kumminkin Francis'n valinnut. Mutta sellaiset todisteet ovat aina siinä suhteessa vaillinaisia, ettei niitä voi menneisyyteen sovitella, siihen menneisyyteen, jolloin mustasukkaisuuden vaatima uhri vielä oli tekemättä. Me emme ole olleet sitä keskustelua kuuntelemassa, joka nuo toiset välit rikkoi; tiedämme vain tämän rikkumisen tapahtuneeksi, tuntematta tarkalleen sen salaisia yksityiskohtia. Ratkaisevan keskustelun sanoja on meille kyllä lueteltu. Pauline, esimerkiksi, väitti turvautuneensa ainoastaan herra de Quernen hienotunteisuuteen, viitaten miehensä mustasukkaisuuteen. Mutta eihän Francis voinut tietää, eikö Pauline häneltä sittenkin jotain salannut. Ja eikö ylipäänsä sellaisen rikkomisen mahdollisuuskin edellyttänyt, että oli olemassa salaisuus hänen ja Armandin välillä? Francis'lle siis, niinkuin muillekin tuon kurjan hulluuden valtaamille uhreille, itse mielivaltaisen epäilyksen saama voitto muuttui uudeksi katkeruuden lähteeksi. Eihän hän edes tietänyt eikä voinutkaan tietää, oliko Pauline kenties ollutkin tuon toisen rakastajattarena, tuon miehen, jota hän epäili ja jonka Pauline oli hänelle uhrannut – uhrannut tosin, mutta millaisissa olosuhteissa? Kun on joutunut tähän epäilyksen ristintien käänteeseen, Golgathalle kiipeäminen käy todellakin liian raskaaksi. Verrattomasti parempi olisi silloin noitten onnettomain paeta toinen toistansa ja kärsiä edes toisistaan erillään. Liikaa maksamme varastetun rakkauden luvattomista nautinnoista, jos ne ovat näin kiduttavan epävarmuuden hintaan ostettavat. Ja kuinka siitä on selviäminen? Luulee kenties silloin, että jos pääsisi rakastajatartaan seuraamaan päivä päivältä, tunti tunnilta, jos näkisi hänen elävän ja toimivan, niin onnistuisi häntä lopullisesti arvostelemaan, tarkasti, perusteellisesti, niinkuin vierasta arvostelee, ja silloin tekee mitä teki Nayrac. Huolimatta vähän aikaa kestäneen suruajan vaatimuksista hän palasi seuraelämään tavataksensa siellä Paulinen. Suurempaan varomattomuuteen hän tuskin olisi voinut tehdä itseänsä syypääksi, sairaan hermostonsa äärimäiseen kiihotustilaan nähden. Tältä ajalta olivatkin tuon kamalan liiton kamalimmat muistot. Hän näki Paulinen jossakin seurassa, juhlapuvussa, iloisena, hymyilevänä, uhkuen tuota viehättäväisyyden ilmaa, joka lähtee nuoresta naisesta, kun hän miellyttää ja tietää miellyttävänsä, kun hänellä on huolia haihdutettavina ja hän on päättänyt ne haihduttaa. Pohjatonta tuskaa tämä näky Francis'ssa herätti. Ja yhä kiduttavammalta tuntui hänen tuskansa, jos hän tapasi Paulinen huolestuneen näköisenä ja miettiväisenä. Edellisessä tapauksessa hän joutui jonkinlaisen mielettömän ja voimattoman raivon valtaan, joka heti sai vastakaikunsa Paulinessa yllyttämällä häntä vimmattuun, synkkää toivottomuutta ilmaisevaan keimailuun. Jälkimäisessä tapauksessa taas hänen sydämensä hukkui tyrannimaisen rakastajan kirveleviin tunnonvaivoihin, hän kun olisi kiduttamallensa uhrille kumminkin suonut onnea. Sekä edellinen että jälkimäinen tunne lisäsi hänen levottomuuttaan. Sekä toinen että toinen pakotti häntä kiihottamaan kurjaa rakkauttansa tuon aistillisuuden kiihokkeella, jonka viimeiset myrkyttävät pisarat synnyttävät meissä pedon häpeällistä himoa. Francis, entinen romaanimaista rakkautta tavoitteleva haaveilija, joka oli ensimäisen nuoruutensa viettänyt hienostuneiden tunnevivahduksien haaveilemisessa, hän pelotti nyt onnetonta ystäväänsä aistillisen kiihkonsa hillittömyydellä. Heidän lempensä yhtymäpaikka ei enää tarjonnut heille muuta kuin sanattomia, raivokkaita syleilyjä, sulottomia, kiihkoisia suudelmia, joista kaksi toivotonta, rajusti sykkivää sydäntä haki unhotusta, siihen hukuttaakseen sekä itsensä että rakkautensa, joka heitä yhtä aikaa raateli ja hurmasi. Ja unhotusta he tosin löysivät, mutta ainoastaan herätäkseen noista hullujen houreista sillä katkeroituneella ärtyisyydellä, joka on heidän oman alentumisensa ehdottomana seurauksena, Francis vielä luulevaisempana kuin ennen, Pauline yhä uhkamielisempänä. Tämmöisinä hetkinä vähimmätkin väittelyt kiihtyvät riidoiksi. Niskoitteleminen seuraa loukkausta ja yllyttää uuteen loukkaukseen. Solvaisevia epäluulon puuskia purkautuu turhanpäiväisistä syistä. Vähimmätkin ilon osoitukset näyttävät rikoksilta. Tanssittiko sama tanssija kaksi kertaa? Puhutteliko aamiaispöydässä tämä taikka tuo liian kauan kahden kesken? Ystävätär, jonka seurassa usein esiinnyt, on rikostoverisi salavehkeiden sepittämisessä. Toinen, jonka luona et enää käy, on ehkä salainen kilpailijasi. Ammoisista ajoista asti huvinäytelmäin tekijät ovat sellaisien riitojen pikkumaisuuksia taidolla ivanneet, ja yhtä kauan he vielä saavat ivallansa ruoskia mustasukkaisten kiihkoa, sitä parantamatta, ja vastustelevan naisen uppiniskaista ylpeyttä, häntä mustasukkaisen vaatimuksiin totuttamatta. Ja yhä edelleen silmät säkenöivät, huulet värisevät, ääni käy purevaksi, ja rakastuneet, omistettuansa toinen toisensa tulisuudella, jota ajan vähyys yhä kiihdyttää, eroavat rikkomisuhkauksilla, joissa kostonhimon vimmattu viha kiehuu. Montako kertaa he olivatkaan näin toisistaan eronneet, kättäkään toisilleen antamatta!
"Usko mitä tahdot", sanoi toistamiseen Pauline, samoilla sanoilla, samalla traagillisella itsepintaisuudella, samalla vihaisella katseella kuin silloin, kun häntä Francis ensi kerran loukkasi. "En välitä sinusta enää. Kohtelet minua kuin mitä ilotyttöä."
– "Ja minä olen jo sinun valheihisi kyllästynyt, sillä sinä valehtelet, valehtelet, niin, valehtelet aina…"
Pauline katsoi häntä, tähän uuteen herjaukseen vastaamatta. Hän vain toisti: "Niin, usko mitä tahdot." Ja sitten hän lähti pois, kutsuakseen Francis'n taas heti luokseen tai palatakseen kohta tämän kutsumana. Nämä heille kummallekin yhtä häpeälliset takaisintulot olivat siitä huolimatta ainoat muistot tältä ajalta, jotka saivat Francis'n mielen heltymään.