Keski-ikäinen nainen. Honore de Balzac
kärsinyt.
"Sinä olet siis onneton?"
"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä, hän on niin kiltti!"
"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"
"Kyllä … toisinaan… Hän etsii minua liian usein."
"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii sinut?"
"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."
"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"
"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton, kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."
"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden ajaltaan.
"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.
"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"
Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.
"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä naimisissa olosta?"
"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"
"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa. Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika, ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV: n aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena, he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."
Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista, joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun, vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista. Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan ympäri ja sanoi:
"Olkaa minulle äitinä!"
Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden, hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin. Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän, äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla. Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui. Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.
"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että minä olen…"
"Niin", keskeytti hänet täti.
"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin tästä ohi?"
"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten, rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."
Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.
Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.
"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."
Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka markisitar lainasi hänelle.
"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te…"
"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki voidakseni tavata teidät siellä."
Julia