Keski-ikäinen nainen. Honore de Balzac
askeleen päässä hänestä silmät luotuina hänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär vetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi vapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset katsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan herättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista pelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan nähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin tämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus helposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä takaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä neuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä eikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen kävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen ajoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että miehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä omituisesta takaa-ajosta.
"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?"
Tämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin, pysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja asettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta. Muukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin merkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos. Kreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka polttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä uteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota jonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää. Kohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita eräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.
"Pyydän anteeksi, rouvaseni", sanoi kenraali. "Väärinkäsitys on tapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi, joka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä…"
Kreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin vieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun. Varmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan. Samalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois päänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin, tuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi siellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille, oli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona. Tämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan kenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema, että se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen kunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri onnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti markisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja sydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n herttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa joka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän keskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut. Julia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi hän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli, tahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo puoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta tutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian karkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista kainouttaan.
Nyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.
Eikö usein saa tavata koko joukon ihmisiä, joiden mitättömyys on salaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava sukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus, sulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille juurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän sisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden todellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi tahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian kaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen kysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten esiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella taitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina kunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten kanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi ja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät alas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka pikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien liikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja määrätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän sentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin laajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja tahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin nämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on heidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa ja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden niinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein auttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä, joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä, jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta, niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri". Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen, tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään, tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa, jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä. Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi valtioviisaiksi viittauksiksi.
"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.
Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa. Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja ainoastaan vaimonsa