Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
voidakseen mennä hakemaan lisää viiniä ja kuitenkin niin selvä, että humala ei voinut tappaa muistoja, ja niinpä hän oli jäänyt huoneeseensa ja nojaten ontuvaan pöytään, jolla oli kaksi tyhjää viinipulloa, näki kaikkien Hoffmannin kummitusten tanssivan lepattavan kynttilän valossa.
Danglars vain ei ollut levoton eikä rauhaton, vaan olipa hän iloinenkin, sillä hän oli kostanut viholliselleen ja taannut paikkansa Pharaonissa. Danglars oli noita laskelmaihmisiä, jotka syntyvät kynä korvan takana ja mustepullo sydämen paikalla. Kaikki oli hänen mielestään tässä maailmassa vähennyslaskua tai kertolaskua, ja numero oli hänelle paljon rakkaampi kuin ihminen, jos tuo numero voi lisätä niitä tuloja, joita ihminen tahtoi vähentää.
Danglars oli siis mennyt levolle tavalliseen aikaan ja nukkui rauhallisesti.
Kun Villefort oli saanut Salvieux'n kirjeen, hän suuteli Renéen molempia poskia, suuteli rouva Saint-Méranin kättä, puristi markiisin kättä ja läksi postihevosten vetämänä kiitämään Aixiin vievää tietä.
Dantèsin isä oli menehtyä tuskasta ja levottomuudesta.
10. Pieni työhuone Tuileries-palatsissa
Jättäkäämme Villefort matkalleen Pariisiin, jonne ajaessaan hän kolminkertaisten kyytirahojen voimalla kiitää huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja menkäämme parin kolmen salin läpi siihen pieneen työhuoneeseen Tuileries-palatsissa, joka oli Napoleonin ja sittemmin Ludvig XVIII: n työhuoneena.
Tässä huoneessa istui kuningas Ludvig XVIII pähkinäpuisen pöydän ääressä, jonka hän oli tuonut mukanaan Hartwellista ja josta hän piti hyvin paljon. Hän kuunteli jokseenkin välinpitämättömänä viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäistä harmaatukkaista, ylhäisen näköistä, asultaan hyvin huoliteltua herrasmiestä, tehden samalla merkintöjä Gryphiuksen toimittaman Horatius-painoksen sivujen reunustaan. Painos oli jokseenkin puutteellinen, vaikka sitä pidettiinkin jokseenkin arvokkaana, ja se tarjosi Hänen Majesteettinsa kielellisille huomioille runsaasti ainesta.
– Mitä siis sanoittekaan? kysyi kuningas.
– Että olen hiukan levoton, sire.
– Todellako? Oletteko unessanne nähnyt seitsemän laihaa ja seitsemän lihavaa lehmää?
– En, sire, se ei ennustaisi muuta kuin seitsemää huonoa ja seitsemää hyvää vuotta, ja kun Teidän Majesteettinne on perin huolellinen, niin ei tarvitse pelätä huonoja vuosia.
– Mistä muusta maanvaivasta siis on kysymys, rakas Blacas?
– Sire, minä uskon, minulla on täysi syy uskoa, että myrsky on puhkeamassa maan eteläkulmassa.
– Rakas herttua, vastasi Ludvig XVIII, – luulen teidän saaneen vääriä tietoja, ja luulenpa päinvastoin, että siellä on jokseenkin kaunis ilma.
Vaikka Ludvig XVIII olikin henkevä mies, niin hän rakasti kuitenkin kepeätä leikinlaskua.
– Sire, sanoi herra de Blacas, – eikö Teidän Majesteettinne voisi, vaikkapa ei muun vuoksi kuin rauhoittaakseen uskollista palvelijaanne, lähettää Languedociin, Provenceen ja Dauphinéhen luotettavia miehiä, jotka antaisivat tiedon näiden kolmen maakunnan mielialasta?
– Conimus surdis,2 jatkoi kuningas koko ajan tehden merkintöjä Horatiukseensa.
– Sire, sanoi hoviherra nauraen näyttääkseen käsittävänsä, – voihan Teidän Majesteettinne kylläkin olla aivan oikeassa luottaessaan maassa vallitsevaan hyvään mielialaan. Mutta en minäkään luule olevani aivan väärässä pelätessäni eräällä taholla suunniteltavan epätoivoisia yrityksiä.
– Kenen taholla?
– Bonaparten tai ainakin hänen puolueensa.
– Rakas Blacas, sanoi kuningas, – te estätte noilla jutuillanne minua työskentelemästä.
– Ja minua te, sire, estätte rauhallisuudellanne nukkumasta.
– Odottakaahan, rakas herttua, odottakaahan, olen löytänyt oivallisen huomautuksen lauseeseen pastor quum traheret.3 Odottakaahan, sitten saatte jatkaa.
Hetkisen vallitsi hiljaisuus, kun Ludvig XVIII kirjoitti mahdollisimman huolellisella käsialalla uuden muistutuksen Horatiuksensa reunaan.
– Jatkakaa, herttua, sanoi hän sitten nousten tyytyväisenä niin kuin ainakin mies, joka luulee löytäneensä uuden ajatuksen, vaikka onkin vain laatinut selityksen toisen ajatukseen. – Jatkakaa, minä kuuntelen teitä.
– Sire, sanoi Blacas, joka hetkisen oli toivonut voivansa käyttää Villefort'in tiedonantoja omaksi hyväkseen, – minua eivät tee rauhattomaksi perusteettomat huhut, ilmasta temmatut tiedot. Järkevä, kaiken luottamukseni ansaitseva mies, jonka olen asettanut valvomaan maan eteläosaa (herttua hidasteli näitä sanoja sanoessaan), on juuri nyt saapunut ilmoittamaan: Suuri vaara uhkaa kuningasta! Siksi olen heti rientänyt luoksenne, sire.
– Mala ducis avi domum?4 jatkoi Ludvig XVIII tehden muistiinpanojaan.
– Käskikö Teidän Majesteettinne minua olemaan tästä asiasta sen enempää puhumatta?
– En, rakas herttua, mutta tuolta löydätte poliisiministerin eilisen raportin… Mutta, kas, siinähän on herra Dandré itse … eikö niin, sanoittehan, herra Dandré? keskeytti kuningas ovenvartijan, joka juuri ilmoitti poliisiministerin tulon.
– Niin, herra paroni Dandré, sire, lausui ovenvartija.
– Niin oikein, paroni, jatkoi Ludvig XVIII tuskin huomattavasti hymyillen. – Astukaa sisään, paroni, ja kertokaa herttualle, mitä uusinta tiedätte herra Bonapartesta. Älkää mitenkään peitelkö asemaa, olkoon se kuinka arveluttava tahansa. Onko Elba tulivuori ja näemmekö siitä nousevan bella, horrida bella?5
Herra Dandré otti siron asennon nojautuessaan molemmin käsin tuolin selkänojaan.
– Onko Teidän Majesteettinne suvainnut lukea eilispäivän raportin?
– Olen, olen, mutta kertokaahan herttualle itse raportin sisällys.
Selitelkää hänelle, miten kruununanastaja toimii saarellaan.
– Hyvä herra, sanoi paroni herttualle, – jokaisen Hänen Majesteettinsa alamaisen täytyy iloita kuullessaan viimeiset Elban saarelta tulleet uutiset. Bonapartella…
Herra Dandré katsahti kuninkaaseen, joka oli vaipunut tekemään muistutuksiaan katsahtamattakaan heihin.
– Bonapartella, jatkoi paroni, – on kuolettavan ikävä. Hän viettää kokonaisia päiviä katselemalla, miten kaivostyömiehet uurastavat Porto-Longonessa.
– Hän syyhyttelee itseään saadakseen aikansa kulumaan, sanoi kuningas.
– Syyhyttelee? sanoi herttua. – Mitä Teidän Majesteettinne sillä tarkoittaa?
– Niin juuri, rakas herttua. Oletteko unohtanut, että tuota suurta miestä, tuota sankaria, tuota puolijumalaa vaivaa paha ihotauti, prurigo?
– Kaiken lisäksi, herra herttua, jatkoi poliisiministeri, – olemme melkein varmat siitä, että kruununanastaja vähän ajan kuluttua on hullu.
– Hulluko?
– Raivohullu. Hänen päänsä pehmenee, vuoroin hän itkee kuumia kyyneliä, vuoroin nauraa katketakseen. Toisinaan hän viettää tuntikausia meren rannalla heitellen "voileipiä", ja jos kivi tekee viisi tai kuusi hyppäystä, niin hän näyttää yhtä tyytyväiseltä kuin olisi saanut uuden Marengon tai Austerlitzin voiton.
– Tai se on silkkaa viisautta, herra paroni, silkkaa viisautta, sanoi Ludvig XVIII. – Kiviä mereen heittelemällä kehittyivät antiikin ajan suuret sotapäälliköt. Lukekaahan mitä Plutarkhos
Puhumme kuuroille korville.
Kun paimen oli petollinen.
Onnettomana hetkenä tuot hänet kotiisi.
Sotia, peloittavia sotia!