Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
hyvin levottomana, – ja aivan äskettäin sain tietää, että bonapartistit ovat pitäneet kokousta Saint-Jacques-kadun varrella. Mutta jatkakaa! Mistä olette saanut nämä tiedot?
– Sire, ne ovat tuloksia erään marseillelaisen miehen kuulustelusta. Olen jo kauan pitänyt häntä valvonnan alaisena ja vangitsin hänet juuri lähtöpäivänäni. Hän on levoton merimies, epäilyttävä bonapartisti ja on käynyt Elban saarella. Siellä hän tapasi marsalkan, joka lähetti hänen mukanaan sanan eräälle pariisilaiselle bonapartistille, jonka nimeä en saanut häntä ilmaisemaan. Tämän viestin tarkoituksena oli valmistaa mielet mahdollista paluuta varten – huomatkaa, että puhun keskustelusta, sire – paluuta varten, joka voi tapahtua hyvinkin pian.
– Ja missä tuo mies on? kysyi Ludvig XVIII.
– Vankilassa, sire.
– Ja asia tuntui teistä vakavalta?
– Niin vakavalta, sire, että kun tämän uutisen sain kuulla, keskellä omia kihlajaisiani, jätin kaikki, morsiameni ja ystäväni, siirsin kaiken myöhemmäksi ja kiirehdin laskemaan Teidän Majesteettinne jalkojen juureen sekä pelokkaat ajatukseni että vakuutuksen uskollisuudestani.
– Sehän on totta, sanoi Ludvig XVIII, – eikö ollut kysymys avioliitosta teidän ja neiti Saint-Méranin välillä?
– Oli, hän on Teidän Majesteettinne uskollisimman alamaisen tytär.
– Niin, niin, mutta palatkaamme tuohon salahankkeeseen.
– Sire, pelkään, ettei se ole enää mikään salahanke, vaan oikea salaliitto.
– Tällaisina aikoina, sanoi kuningas hymyillen, – on helppo suunnitella salaliitto, mutta paljon vaikeampi panna se täytäntöön, jo senkin vuoksi, että päästyämme isiemme valtaistuimelle pidämme silmämme auki menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kymmenen kuukautta ovat ministerini pitäneet taukoamatta huolta siitä, että maan eteläranta on tarkkaan vartioitu. Jos Bonaparte astuu maihin Napolissa, niin liittovallat ovat aseissa jo ennen kuin hän on ennättänyt Piombinoon asti. Jos hän astuu maihin Toscanassa, niin hän on vihamiehen alueella. Jos hän tulee Ranskaan mukanaan kourallinen sotilaita, niin kukistamme hänet piankin, sillä kansa inhoaa häntä. Rauhoittukaa siis, mutta olkaa kuitenkin varma kuninkaallisesta kiitollisuudestamme.
– Kas, tuossahan on herra Dandré! huudahti herttua.
Samassa ilmestyi todellakin kynnykselle poliisiministeri kalpeana, vapisten, ja hänen silmänsä harhailivat aivan kuin hän olisi ollut sokaistu.
Villefort peräytyi aivan kuin vetäytyäkseen pois, mutta puristamalla hänen kättään pakotti herra de Blacas hänet jäämään.
11. Korsikalainen ihmissusi
Kun Ludvig XVIII näki ministerinsä säikähtyneen ilmeen, lykkäsi hän syrjään pöydän, jonka ääressä oli istunut.
– Mikä teitä vaivaa, herra paroni? sanoi hän. – Tehän olette aivan säikähtynyt. Onko tällä mielentilalla yhteyttä sen kanssa, mitä herra Blacas ilmoitti ja minkä herra Villefort on todentanut?
– Sire… sopersi paroni.
– Mitä on tapahtunut? Kertokaahan, sanoi kuningas.
Poliisiministeri päästi epätoivonsa valloilleen ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kuningas astui askelen taaksepäin otsaansa rypistäen.
– Aiotteko puhua? sanoi hän.
– Sire, mikä kamala onnettomuus! Olen säälittävä olento! Mikään ei voi enää minua lohduttaa!
– Minä käsken teitä puhumaan, sanoi kuningas.
– No niin, sire, kruununanastaja on lähtenyt Elban saarelta helmikuun 28. päivänä ja astunut maihin maaliskuun 1. päivänä.
– Minne? kysyi kuningas.
– Ranskaan, sire, erääseen pieneen satamaan Antibes'in lähelle, Juan-lahteen.
– Kruununanastaja on laskenut maihin Ranskaan, Antibes'in luo, Juan-lahteen, sadankahdenkymmenen peninkulman päähän Pariisista, maaliskuun 1. päivänä, ja te saatte siitä tiedon vasta tänään, maaliskuun 3. päivänä!.. Tuohan on aivan mahdotonta. Olette saanut vääriä tietoja tai olette hullu.
– Sire, valitettavasti se on totta!
Ludvig XVIII teki suuttumusta ja kauhua osoittavan liikkeen ja oikaisi itsensä aivan suoraksi, ikään kuin olisi samalla saanut iskun sekä sydämeensä että kasvoihinsa.
– Ranskassa, huudahti hän, – kruununanastaja Ranskassa! Tuota miestä ei siis ole vartioitu? Vai olivatko kaikki liitossa hänen kanssaan?
– Sire, sanoi herttua Blacas, – herra Dandrén kaltaista miestä ei voi syyttää petoksesta. Sire, olimme kaikki sokaistuja, ja poliisiministeri on ihminen niin kuin me muutkin.
– Mutta… sanoi Villefort ja vaikeni sitten äkkiä. – Anteeksi, anteeksi, sire, intoni vie minut liian pitkälle. Teidän Majesteettinne suvaitkoon antaa minulle anteeksi.
– Puhukaa, herra Villefort, puhukaa suoraan, sanoi kuningas. – Te yksin olette ajoissa tietänyt vaaran, auttakaa meitä keksimään keinoja sen torjumiseksi.
– Sire, sanoi Villefort, – kruununanastajaa halveksitaan maan eteläosassa. Jos hän uskaltaa ilmestyä Etelä-Ranskaan, niin voidaan helposti nostaa Provence ja Languedoc häntä vastaan.
– Niin kyllä, sanoi ministeri, – mutta hän lähestyykin Gapin ja Sisteronin kautta.
– Hän lähestyy, hän lähestyy, sanoi Ludvig XVIII. – Hän tulee siis Pariisia kohden?
Ministeri oli vaiti, myöntäen siten kaiken.
– Ja Dauphiné, kysyi kuningas Villefort'ilta, – luuletteko, että se voidaan nostattaa häntä vastaan samoin kuin Provence?
– Sire, minun täytyy lausua Teidän Majesteetillenne kamala totuus.
Mieliala Dauphinéssa ei ole läheskään samanlainen kuin Provencessa ja Languedocissa. Vuoristolaiset ovat bonapartisteja, sire.
– Siis, mutisi Ludvig XVIII, – hän tiesi kaiken tarkoin. Ja paljonko hänellä on sotilaita?
– Sire, sitä en tiedä, sanoi poliisiministeri.
– Kuinka ette tiedä sitä! Oletteko unohtanut ottaa siitä selkoa? Onhan se niin vähäpätöinen asia, sanoi hän hymyillen murhaavasti.
– Sire, en voinut siitä ottaa selkoa. Tiedonannossa mainittiin ainoastaan hänen maihintulonsa ja matkan suunta.
– Ja miten olette saanut tämän tiedonannon? kysyi kuningas.
Ministeri painoi päänsä alas, ja tumma puna nousi hänen kasvoilleen.
– Lennättimellä, änkytti hän.
Ludvig XVIII astui askelen eteenpäin ja laski käsivartensa rinnalleen ristiin samoin kuin Napoleon olisi tehnyt.
– Siis, sanoi hän kalveten suuttumuksesta, – onko seitsemän liittoutunutta armeijaa kukistanut tuon miehen, onko taivaan ihme asettanut minut isieni valtaistuimelle kahdenkymmenenviiden vuoden maanpaon jälkeen, olenko kaksikymmentä vuotta tutkinut, tarkastanut, pitänyt silmällä tämän minulle luvatun Ranskan oloja ja ihmisiä, jotta päästyäni päämäärääni valta särkyy ja murtuu käsiini!
– Sire, kohtalo on sen määrännyt, sanoi ministeri.
– Siis mitä vihamiehemme meistä sanoivat, olikin totta: Emme ole mitään oppineet emmekä mitään unohtaneet? Jos minut olisi petetty niin kuin hänet, niin se vielä lohduttaisi minua, mutta ympärilläni on miehiä, jotka olen kohottanut arvoasemiin ja joiden tuli vartioida turvallisuuttani enemmän kuin omaansa – sillä minun onneni oli heidänkin onnensa, ennen minua he eivät olleet mitään, minun jälkeeni eivät mitään. Ja kuitenkin joudun tuhon omaksi heidän kykenemättömyytensä