Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
on hiukan laajempi kuin teidän, niin kuin näette, ja jota olisin laajentanut vielä lisää pakohetkelläni, mutta kun huomasin sen olevan sisäpihan puolella, niin luovuin aikeestani, sillä pidin sitä liian vaarallisena. Olen kuitenkin säilyttänyt köysitikkaat voidakseni käyttää niitä, jos sattuma tarjoaa pakokeinon.
Dantès vaipui mietteisiin. Tämä mies, joka oli niin älykäs, niin kekseliäs, niin syvällinen, saattoi ehkä nähdä selvemmin hänen onnettomuutensa kuin hän itse.
– Mitä mietitte? kysyi apotti hymyillen pitäen Dantèsin hajamielisyyttä korkeimman asteen ihailuna.
– Ajattelen ensiksikin tavatonta älyänne. Mitähän olisittekaan tehnyt vapaana?
– Ehkä en mitään. Tämä aivojeni liiallinen toiminta hupenisi kaikenlaisiin vähäpätöisyyksiin. Vain onnettomuus voi kaivaa esiin ihmisälyssä piilevät salaperäiset aarteet; tarvitaan painetta, jotta ruuti räjähtää. Vankeus on koonnut kaikki sinne tänne hajaantuneet sielulliset ominaisuuteni, ne ovat ahtaassa tilassa pakkautuneet yhteen; ja tiedättehän, että pilvien törmätessä toisiinsa syntyy sähköä, salaman sähköä ja valon sähköä.
– Ei, minä en tiedä mitään, sanoi Dantès alakuloisena tietojensa vajavuudesta, – enkä edes käsitä kaikkia sanojanne. Te olette onnellinen, kun tiedätte niin paljon!
Apotti hymyili.
– Sanoitte äsken ajatelleenne kahta asiaa.
– Niin.
– Olette maininnut toisen; mikä on toinen?
– Toinen on, että olette kertonut minulle elämänne, mutta ette tunne minun elämääni.
– Teidän elämänne, nuori mies, on siksi lyhyt, ettei siihen voi sisältyä mitään tärkeitä tapahtumia.
– Siihen sisältyy tavattoman suuri onnettomuus, sanoi Dantès, – onnettomuus, jota en ole ansainnut. Ja jotta en soimaisi Jumalaa, niin kuin usein olen tehnyt, tahtoisin syyttää ihmisiä onnettomuudestani.
– Te väitätte siis olevanne viaton rikokseen, josta teitä syytetään?
– Aivan syytön, vannon sen niiden kahden henkilön nimessä, jotka ovat minulle rakkaimmat maailmassa, isäni ja Mercedeksen.
– Kertokaahan minulle elämäntarinanne, sanoi apotti sulkien kätkön ja lykäten vuoteen paikoilleen.
Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön, joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta, väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka kauan hän oli vankilassa ollut.
Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.
– On olemassa, sanoi hän viimein, – syvällinen oikeusselviö, joka viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä, jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen, niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä. Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?
– Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.
– Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan. Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle. Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti, muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?
– Niin.
– Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?
– Niin.
– Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?
Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?
– Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän oli siitä kieltäytynyt.
– Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?
– Danglars.
– Mikä virka hänellä oli laivassa?
– Hän oli tilinpitäjä.
– Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä toimessa?
– En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen tileissään väärennyksiä.
– Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte kapteeni Leclèren kanssa?
– Ei, olimme kahden.
– Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?
– Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa … odottakaahan … niin, niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.
– Hyvä, sanoi apotti, – nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?
– En ketään.
– Saitte kirjeen?
– Sain, marsalkalta.
– Minne panitte kirjeen?
– Lompakkooni.
– Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen taskuun?
– Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.
– Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?
– Niin.
– Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?
– Se oli kädessäni.
– Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä oli kirje?
– Niin saattoi.
– Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?
– Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.
– Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen ilmianto oli?
– Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui mieleeni.
– Kerratkaahan ne.
Dantès mietti hetkisen.
– "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi,