Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
jonka avulla vanki voi tyhjästä luoda jotakin. He olivat siis aina puuhassa.
Mutta tästä ulkonaisesta rauhallisuudesta huolimatta oli nuoren miehen sydämessä, ja ehkä vanhuksenkin, salattuja ajatuksia, tukahdutettuja huokauksia jotka pääsivät ilmoille silloin, kun Faria oli tullut huoneeseensa ja Edmond oli palannut tyrmäänsä.
Eräänä yönä Edmond heräsi äkkiä unestaan. Hän oli kuulevinaan nimeään huudettavan.
Hän avasi silmänsä ja koetti nähdä pimeän halki.
Hänen nimensä, tai oikeammin sanoen valittava ääni, joka huusi hänen nimeään, kuului hänen korviinsa.
Hän nousi vuoteeltaan tuskanhien valuessa otsaltaan ja kuunteli. Hän ei voinut enää epäilläkään, valitus kuului hänen toverinsa tyrmästä.
– Hyvä Jumala, huudahti hän. – Olisikohan hän jälleen sairastunut?
Hän siirsi vuoteensa syrjään, irroitti kiven seinästä, syöksyi käytävään ja saapui sen toiseen päähän. Lattialaatta oli nostettu paikoiltaan.
Aikaisemmin mainitsemamme heikosti valaisevan lampun valossa Dantès näki vanhuksen seisovan kalpeana vuoteensa nojassa. Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli samat kaameat taudin oireet, jotka Dantès jo tunsi ja jotka ensi kerralla olivat häntä niin kauhistuttaneet.
– Ystäväni, sanoi Faria tyynesti, – ymmärrättehän? Eihän minun tarvitse teille mitään selittää?
Dantès huudahti tuskasta ja menettäen kokonaan malttinsa juoksi ovea kohti huutaen:
– Auttakaa! Auttakaa!
Farialla oli vielä kylliksi voimia pidättääkseen häntä.
– Vaiti, sanoi hän, – tai olette hukassa. Älkäämme enää ajatelko muuta kuin teitä, miten teemme vankeutenne siedettäväksi ja millä tavoin voitte päästä pakoon. Te tarvitsisitte vuosikausia tehdäksenne uudestaan kaiken sen, mitä olemme täällä saaneet aikaan, ja se olisi tuhottu samana hetkenä, kun vartijamme saisivat tiedon toimistamme. Sitä paitsi, olkaa rauhassa, ystäväni, vankila, josta kohta lähden, ei kauankaan pysy tyhjänä, toinen onneton tulee minun sijaani. Tuon toisen silmissä olette pelastuksen enkeli. Tuo toinen on ehkä nuori, voimakas ja kärsivällinen niin kuin tekin, hän voi auttaa teitä pakoretkellänne, jota vastoin minä sitä ainoastaan ehkäisisin. Jumala auttaa teitä todellakin. Hän antaa teille enemmän kuin riistää, ja minun aikani onkin jo kuolla.
Edmond ei voinut tehdä muuta kuin panna kätensä ristiin ja huudahtaa:
– Ystäväni, ystäväni, olkaa vaiti!
Sitten, kooten jälleen tarmonsa, joka oli tämän odottamattoman iskun ja vanhuksen sanojen vaikutuksesta hetkiseksi herpaantunut, hän sanoi:
– Olen kerran ennen jo pelastanut henkenne, pelastan sen toisenkin kerran.
Hän nosti vuoteen jalan ylös ja otti sen sisältä pienen pullon, jossa vielä oi kolmannes jäljellä punaista nestettä.
– Kas tässä se on, sanoi hän. – Tätä pelastavaa lääkettä on vielä jäljellä. Sukkelaan, sukkelaan, sanokaa, mitä minun tulee tehdä pelastaakseni teidät? Onko teillä mitään uusia määräyksiä annettavana? Sanokaa, ystäväni, minä kuuntelen.
– Kaikki toivo on mennyt, vastasi Faria päätään pudistaen, – mutta vähät siitä. Jumala, joka luomansa ihmisen rintaan on istuttanut voimakkaan rakkauden elämään, tahtoo, että ihminen tekee kaiken voitavansa säilyttääkseen tämän elämän, joka usein on niin tuskallinen, mutta aina rakas.
– Niin, niin, huudahti Dantès, – ja minä pelastan teidät, sen lupaan.
– Koettakaa siis. Ruumiini alkaa jo kylmetä, tunnen veren nousevan aivoihini, tuo kamala vapiseminen, joka saa hampaani kalisemaan ja tuntuu irroittavan kaikki jäseneni, alkaa jo puistattaa ruumistani. Viiden minuutin päästä puhkeaa puuska, neljännestunnin päästä ei minusta ole jäljellä muuta kuin eloton ruumis.
– Voi minua! sanoi Dantès tuskan vihloessa hänen sydäntään.
– Teette samoin kuin edelliselläkin kerralla, mutta ette odota niin kauan. Kaikki elinvoimat ovat jo kuluneet, eikä kuolemalla, sanoi hän osoittaen jäykkää kättään ja jalkaansa, – ole muuta kuin puolet työstään jäljellä. Jos kaadettuanne kaksitoista tippaa kymmenen sijasta suuhuni ette näe minun liikahtavan, silloin kaadatte loput. Nyt nostakaa minut vuoteelleni, sillä en jaksa enää seisoa.
Edmond nosti vanhuksen syliinsä ja laski hänet vuoteelle.
– Nyt, ystäväni, sanoi Faria, – te kurjan elämäni ainoa lohdutus, te jonka taivas antoi minulle hiukan liian myöhään, mutta antoi kuitenkin kalliina lahjana, josta sitä kiitän. Tänä hetkenä, kun ehkä ainiaaksi eroan teistä, toivotan teille kaikkea sitä onnea, minkä ansaitsette. Poikani, minä siunaan sinua!
Nuori mies laskeutui polvilleen painaen päänsä vanhuksen vuodetta vastaan.
– Mutta kuunnelkaa tarkoin mitä sanon teille tänä viimeisenä hetkenä. Spadan aarre on olemassa. Jumala siirtää kaikki esteet ja välimatkat pois. Minä näen sen toisen luolan perällä. Silmäni tunkeutuvat maan sisään ja lumottuina katselevat niin suurta rikkautta. Jos teidän onnistuu paeta, niin muistakaa, että apotti-parka, jota koko maailma piti hulluna, ei ollutkaan hullu. Rientäkää Monte-Cristoon, nauttikaa rikkaudestanne, nauttikaa siitä, olettehan jo niin paljon saanut kärsiä.
Kova puistatus esti vanhusta jatkamasta. Dantès kohotti hänen päätään ja näki silmien veristyvän. Näytti aivan siltä, kuin verilaine olisi noussut hänen rinnastaan otsaan.
– Hyvästi, hyvästi, sopersi vanhus puristaen suonenvedontapaisesti nuoren miehen kättä, – hyvästi!
– Ei vielä, ei vielä, huudahti tämä. – Älkää jättäkö minua! Oi, hyvä Jumala! Auttakaa … apua … tulkaa tänne…
– Hiljaa, hiljaa, sopersi vanhus, – ettei meitä erotettaisi, vaan että voisitte pelastaa minut.
– Olette oikeassa. Niin, niin, olkaa aivan rauhassa, minä pelastan teidät! Vaikka kärsittekin paljon, niin näytätte kärsivän vähemmän kuin edellisellä kerralla.
– Älkää erehtykö! Kärsin sen vuoksi vähemmän, että minulla ei ole voimia kärsiä. Teidän iällänne uskoo elämään, sillä onhan nuoruuden etuoikeus uskoa ja toivoa. Mutta vanhukset näkevät kuoleman selvemmin. Nyt … se tulee … kaikki on loppunut … näköni himmenee … järkeni sammuu… Kätenne, Dantès…! Hyvästi… Hyvästi!
Hän kokosi voimansa viimeiseen ponnistukseen ja suuntasi siihen kaiken henkisen voimansa:
– Monte-Cristo, sanoi hän, – älkää unohtako Monte-Cristoa! – ja vaipui jälleen vuoteelleen.
Taudinpuuska oli kamala. Sen jälkeen oli vuoteella koukistunut, liikkumaton olento; kaikki, mitä oli jäljellä vähän aikaa sitten sille laskeutuneesta älykkäästä miehestä.
Dantès otti lampun, asetti sen vuoteen pääpuoleen seinästä ulkonevalle kivelle, ja tuijottaen ruumista odotti hetkeä, jolloin voisi käyttää pelastavaa lääkettä.
Kun hän luuli oikean hetken tulleen, tarttui hän puukkoon, avasi hampaat, jotka eivät olleet niin kireästi yhdessä kuin edellisellä kerralla, kaatoi kaksitoista tippaa nestettä suuhun ja odotti. Pullossa oli vielä jäljellä kaksi kertaa niin paljon kuin hän oli kaatanut.
Hän odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, puolen tuntia, ruumis ei liikahtanut. Vavisten, kylmän hien valuessa otsaltaan hän laski sekunnit sydämensä sykinnän perusteella.
Sitten hän arveli voivansa koettaa viimeistä keinoa. Hän vei pullon Farian sinisille huulille ja kaatoi sisällyksen suuhun.
Lääke vaikutti aivan kuin sähkövirta, vanhuksen jäsenet alkoivat kiivaasti vapista, silmät aukenivat kamalasti, hänen huudahduksensa