Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
sykähdys sammui, kasvot tulivat sinisiksi, silmät jäivät auki, mutta katse oli eloton.
Kello oli kuusi aamulla, päivä alkoi koittaa, ja sen heikot, tyrmään tunkeutuvat säteet heikensivät lampun kituvan lieskan. Outoja välkkeitä väikkyi kuolleen kasvoilla saattaen ne ajoittain näyttämään eläviltä. Niin kauan kuin tätä yön ja päivän taistelua kesti, saattoi Dantès vielä epäillä. Mutta kun päivä oli noussut, silloin hän ymmärsi olevansa ruumiin kanssa kahden.
Kamala, voittamaton kauhu valtasi hänet. Hän ei enää uskaltanut puristaa vuoteen laidan ulkopuolella riippuvaa kättä, ei enää uskaltanut katsahtaa noihin elottomiin silmiin, joita hän monta kertaa oli turhaan koettanut sulkea ja jotka yhä uudelleen aukenivat. Hän sammutti lampun, kätki sen huolellisesti ja pakeni vetäen lattialaatan paikoilleen niin huolellisesti kuin voi. Jo oli aikakin, sillä vartija saapui.
Tällä kertaa hän tuli ensin Dantèsin tyrmään. Lähdettyään sieltä hän meni Farian luo, jolle hän toi aamiaisen ja puhtaita liinavaatteita.
Dantèsissa heräsi voittamaton uteliaisuus saada tietää, mitä tapahtui onnettoman naapurin huoneessa. Hän saapui juuri parahiksi maanalaisen käytävän päähän kuullakseen vartijan hätääntyneet sanat ja avunhuudot.
Kohta saapui muitakin vartijoita, sitten kuului tasaisia sotilaiden askelia. Sotilaitten jäljestä tuli kuvernööri.
Dantès kuuli vuoteen natisevan ruumista pudistettaessa. Hän kuuli kuvernöörin äänen, kun tämä käski kaatamaan vettä ruumiin kasvoille. Ja kun hän huomasi, ettei vanki tälläkään tavalla herännyt, lähetti hän noutamaan lääkäriä. Kuvernööri poistui, ja Dantèsin korviin kuului sääliviä sanoja, joihin yhtyi pilkkanauru.
– Nyt on hullu, sanoi joku, – mennyt hakemaan aarrettaan. Hauskaa matkaa!
– Miljoonistaan huolimatta ei hänellä ole varaa edes kustantaa itselleen kääreliinoja, sanoi toinen.
– Ifin linnan kääreliinat eivät maksa paljoakaan, sanoi kolmas.
– Ehkä, sanoi ensimmäinen, – hänelle annetaan hiukan hienommat, koska hän on kirkonmies.
– Silloin hän pääsee säkkiin.
Edmond kuunteli tarkkaan jokaista sanaa, mutta ei ymmärtänyt paljoakaan niistä. Pian äänet vaikenivat, ja hän kuuli kaikkien poistuvan kammiosta.
Mutta hän ei uskaltanut mennä sinne. Ruumiin luo oli voitu jättää joku vartija.
Hän pysyi siis liikkumattomana paikallaan henkeään pidättäen.
Noin tunnin päästä kuului hiljaisuudessa hälinää, joka kasvoi yhä voimakkaammaksi.
Kuvernööri palasi lääkärin ja muutamien upseerien seurassa.
Hetkisen oli kaikki hiljaista. Lääkäri varmaankin lähestyi vuodetta ja tutki kuollutta.
Kohta alkoi kuulua kysymyksiä.
Lääkäri selitti potilaan kuolleen.
Kysymykset ja vastaukset olivat niin kylmäkiskoisia, että Dantèsia suututti. Hänen mielestään olisi kaikkien pitänyt tuntea hiukan samaa rakkautta vainajaa kohtaan, kuin hän oli tuntenut.
– Ilmoituksenne pahoittaa mieltäni, sanoi kuvernööri. – Hän oli lempeä ja hyväntahtoinen vanki, jota ei ollut vaikea vartioida, ja hän huvitti meitä hulluudellaan.
– Häntä ei olisi tarvinnut laisinkaan vartioida, vastasi vartija, – hän olisi jäänyt tänne vaikka viideksikymmeneksi vuodeksi koettamattakaan paeta, siitä vastaan.
– Mutta, jatkoi kuvernööri, – tiedättehän, että tällaisissa tapauksissa emme tyydy pelkkään tarkastukseen. Huolimatta kaikista kuoleman tuntomerkeistä täyttäkää siis lain määräämät muodot.
– Kuumentakaa rauta, sanoi lääkäri. – Onhan se toimenpide oikeastaan tarpeeton.
Kuullessaan raudan kuumentamisesta Dantès tunsi väristyksen ruumiissaan.
Kuului kiireisiä askelia, oven narinaa, huoneessa käveltiin edestakaisin, ja vähän ajan päästä tuli vanginvartija sisään sanoen:
– Tässä on tuliastia ja rauta.
Hetkisen oli hiljaista. Sen jälkeen kuului poltetun lihan kärinää, ja sen tukahduttava, vastenmielinen käry tunkeutui paksun muurinkin läpi, jonka takana Dantès kuunteli.
Tämä palavan lihan käry sai hien nousemaan nuoren miehen otsalle, ja hän luuli pyörtyvänsä.
– Näettehän, sanoi lääkäri, – että hän on todellakin kuollut. Kantapään polttaminen todistaa sen täydellisesti. Hullu parka on parantunut hulluudestaan ja päässyt vankeudesta.
– Eikö hänen nimensä ollut Faria? kysyi eräs kuvernööriä seurannut upseeri.
– Oli, omien väitteittensä mukaan. Suku on hyvin vanha. Hän oli hyvin viisas ja järkevä kaikissa asioissa, jotka eivät koskeneet hänen aarrettaan. Mutta siinä suhteessa hän oli aivan järjetön.
– Me nimitämme senlaatuista tautia monomaniaksi, sanoi lääkäri.
– Ei teidän kai ole tarvinnut tehdä mitään valituksia hänen suhteensa? kysyi kuvernööri vartijalta, jonka toimena oli ruoan tuominen vangille.
– Ei koskaan, herra kuvernööri, vastasi vartija, – ei koskaan, ei milloinkaan. Päinvastoin! Ennen hän huvitti minua kertomalla kaikenlaisia juttuja. Eräänä päivänä, kun vaimoni oli sairaana, hän määräsi lääkkeen, joka hänet paransi.
– En tietänytkään olevani tekemisissä virkaveljen kanssa, sanoi lääkäri. – Toivon, herra kuvernööri, jatkoi hän hymyillen, – että kohtelette häntä sen mukaisesti.
– Kyllä, kyllä, olkaa huoleti, hän tulee haudatuksi kaikkein uusimmassa säkissä. Oletteko tyytyväinen?
– Onko meidän tehtävä tämä viimeinen työ teidän läsnäollessanne? kysyi eräs vartija.
– Tietysti, mutta pitäkää kiirettä. Enhän voi jäädä tähän huoneeseen koko päiväksi.
Taas mentiin ja tultiin. Vähän sen jälkeen Dantès kuuli palttinaa pideltävän, vuode narisi, kuului kuinka joku nosti raskaan taakan, sitten vuode narisi uudestaan, kun sille laskettiin jotakin.
– Tänä iltana, sanoi kuvernööri.
– Pidetäänkö kuolinmessu? kysyi joku upseeri.
– Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. – Eilen pyysi linnan kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.
– Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen ammattiinsa kuului, – hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.
Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.
Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.
– Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.
– Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.
– Kello kymmenen tai yksitoista.
– Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?
– Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä kaikki.
Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen sydämenkin.
Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen tutkivan katseen.
Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.
20. Ifin