Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
lupaukset kaikuivat hiljaisuudessa.
Kun laivan omistaja heräsi, kiiti alus täysin purjein eteenpäin.
Tunnissa mentiin puolitoista peninkulmaa.
Taivaanrannalla alkoi näkyä Monte-Criston saari.
Edmond jätti aluksen omistajan huostaan ja meni vuorostaan kajuuttaan makaamaan. Mutta vaikka hän oli koko yön valvonut, ei hän saanut unta silmiinsä.
Kahden tunnin päästä hän nousi kannelle. Alus kiiti Elban saaren ohi. Oltiin Marecianan kohdalla, vastapäätä Pianosan matalaa ja vihertävää saarta. Taivaan sineä vastaan näkyi Monte-Criston loistava kärki.
Kello viiden aikaan illalla saari näkyi kokonaan. Edmond tuijotti kallioita, joissa iltaruskon värit vaihtelivat heleimmästä punaisesta tummimpaan siniseen asti. Toisinaan nousi verilaine hänen kasvoilleen, otsa kävi punaiseksi, punertava pilvi peitti katseen.
Tuli yö. Kello kymmeneltä illalla laskettiin maihin. Jeune-Amélie oli ensimmäisenä saapunut kohtaamispaikalle.
Vaikka Dantès osasikin hillitä itsensä, ei hän voinut olla ensimmäisenä hyppäämättä maihin. Jos hän olisi uskaltanut, olisi hän Brutuksen tavoin suudellut maata.
Oli pilkkopimeä yö, mutta kello yhdentoista aikaan nousi kuu merestä hopeoiden sen jokaisen värähdyksen.
Jeune-Amélien miehistö tunsi saaren hyvin, se oli usein siellä käynyt. Dantès oli sen nähnyt jokaisella matkallaan itään, mutta ei koskaan ollut poikennut siihen.
Hän kyseli Jacopolta:
– Missä olemme yötä?
– Tietysti aluksessa, vastasi merimies.
– Eikö luolissa olisi parempi olla?
– Missä luolissa?
– Saaren luolissa.
– En minä ole nähnyt saaressa luolia, sanoi Jacopo.
Kylmä hiki nousi Dantèsin otsalle.
– Eikö Monte-Criston saaressa ole luolia? kysyi hän.
– Ei.
Dantès oli hetkisen aivan neuvoton. Sitten hän ajatteli, että luolat ovat voineet mennä jonkin kallionvieremän johdosta umpeen, tai oli kardinaali Spada antanut tukkia niiden suun.
Pääasia oli siis löytää tuo tukittu luolan suu. Tarpeetonta oli etsiä sitä yöllä. Dantès jätti etsimisen seuraavaan aamuun. Sitä paitsi ilmaisi mereltä tullut merkki, johon Jeune-Amélie vastasi, että työhön oli ryhdyttävä.
Kun viivähtänyt alus sai aikaisemmin saapuneelta merkin, että kaikki oli hyvin, lähestyi se piankin valkoisena kuin haamu ja ankkuroi rannan poukamaan.
Lastia alettiin heti purkaa.
Dantès pelkäsi jo herättäneensä epäluuloja saaressa liikkumisellaan, ainaisilla kysymyksillään ja taukoamatta tarkastelemalla seutua. Kaikeksi onneksi oli hänen kasvoilleen syöpynyt suuren surun alakuloinen leima, ja ilon välkkeet olivat siinä vain kuin salamoita pilvessä.
Kukaan ei siis aavistanut mitään, ja kun hän seuraavana aamuna otti pyssyn, kuulia ja ruutia ja sanoi menevänsä ampumaan villivuohia, joita hyppeli kallioilla, niin arveltiin tämän retken johtuvan joko hänen metsästysinnostaan tai yksinäisyyden kaipuusta. Jacopo vain tahtoi kaikin mokomin seurata häntä. Dantès ei tahtonut sitä estää, sillä hän pelkäsi herättävänsä epäluuloja. Mutta jo hetkisen kuljettuaan hänen onnistui tappaa vuohi, ja hän lähetti Jacopon viemään sitä tovereilleen ja pyysi, että hänelle ilmoitettaisiin laukauksella, kun se oli valmiiksi keitetty. Kuivatut hedelmät ja pullollinen monte-pulcianoviiniä saivat täydentää aterian.
Dantès jatkoi matkaansa silloin tällöin kääntyen taakseen katsomaan. Saapuessaan erään kallion huipulle hän näki noin tuhannen jalan päässä alapuolellaan toveriensa, joiden luo Jacopo jo oli ennättänyt, valmistelevan aamiaista.
– Kahden tunnin päästä nuo miehet lähtevät täältä viisikymmentä piasteria rikkaampina koettaakseen henkensä uhalla ansaita toiset viisikymmentä, hän ajatteli. – Sitten he menevät johonkin kaupunkiin tuhlaamaan ne ylpeinä kuin sulttaanit ja itserakkaina kuin nabobit. Tänään minä toivoni vallassa pidän heidän rikkauttaan suurimpana kurjuutena, mutta ehkä jo huomenna pidän tuota halveksimaani kurjuutta suurimpana onnena… Niin ei saa tapahtua! Faria ei voinut erehtyä. Mieluummin kuolen kuin jatkan tätä kurjaa ja alakuloista elämää.
Dantès, joka kolme kuukautta sitten toivoi yksinomaan vapautta, ei enää tyytynyt vapauteen, vaan toivoi itselleen rikkauttakin. Syy ei ollut Dantèsin, vaan Jumalan, joka rajoittaessaan ihmisen kyvyt on antanut hänelle rajoittamattomat toiveet. Kahden kallioseinän välistä polkua myöten, jonka virta oli muodostanut, Dantès saapui sille kohtaa, jossa hän otaksui luolien olevan. Kulkiessaan meren rantaa myöten hän oli muutamissa kallioissa huomaavinaan ihmiskäden jälkiä.
Aika, joka fyysillisen maailman päälle heittää sammalverhonsa samoin kuin se moraalisen maailman yli laskee unohduksen, näytti tavallaan kunnioittaneen näitä merkkejä, joita ihmiskäsi säännöllisten matkojen päähän oli tehnyt tienviitoiksi. Toisinaan merkit peittyivät myrttipensaiden alle, joiden tuuheat oksat olivat täynnä kukkia, tai sammalen suojaan. Dantèsin täytyi silloin taivuttaa syrjään myrttipensaan oksat tai irroittaa sammal löytääkseen opastavat merkit. Näiden merkkien näkeminen oli jälleen herättänyt toivon Edmondissa. Tällainen paikka oli sangen sopiva aarteen kätköpaikaksi. Mutta eiköhän joku muu ollut huomannut merkkejä kuin se, jota varten ne oli tehty, ja oliko saari säilyttänyt ihmeellisen aarteensa?
Noin kuudenkymmenen askelen päässä satamasta, josta kallioiden vuoksi ei voinut nähdä Dantèsia, näyttivät merkit loppuvan. Mutta luolaa ei näkynyt, vain iso, pyöreä, lujalla pohjalla lepäävä kivilohkare. Edmond arveli, että tämä olikin tien alku eikä loppu ja lähti kulkemaan vastakkaiseen suuntaan.
Tällä aikaa hänen toverinsa valmistivat aterian, toivat vettä lähteestä, leipää ja hedelmiä aluksesta ja paistoivat vuohen lihaa. Juuri kun he irroittivat sen tilapäisestä paistinvartaasta, he näkivät Dantèsin kepeänä kuin vuorivuohen hyppelevän kalliolta toiselle. He ampuivat laukauksen ilmaan antaakseen hänelle merkin. Metsämies kääntyi silloin heti ja lähti tulemaan heitä kohden. Mutta samalla hetkellä hänen jalkansa luiskahti, hän horjahti, kiljaisi ja putosi syvyyteen.
Kaikki riensivät häntä auttamaan, sillä kaikki pitivät hänestä, vaikka hän olikin heitä etevämpi. Jacopo saapui ensimmäisenä perille.
Hän tapasi Edmondin verissään ja melkein tajuttomana. Hänen suuhunsa kaadettiin muutama pisara rommia, ja tämä lääke, joka jo kerran ennen oli tehoisasti vaikuttanut häneen, vaikutti nytkin.
Edmond avasi silmänsä, valitti, että hänen polviansa särki ja päänsä oli raskas ja sanoi tuntevansa kamalaa kipua kylkiluissaan. Toverit tahtoivat kantaa hänet rannalle asti, mutta kun häneen koskettiinkin, niin hän valitti tuskiaan ja sanoi, ettei kestä kantamista.
Kaikki ymmärsivät, ettei Dantès voinut lähteä aamiaiselle. Mutta hän vaati, että toverit, joilla ei ollut samaa syytä kuin hänellä olla syömättä, palaisivat aterialle. Omasta puolestaan hän sanoi tarvitsevansa ainoastaan hiukan lepoa ja olevansa heidän tullessaan taas voimissaan.
Merimiehille ei tätä tarvinnut sanoa moneen kertaan. Heidän oli nälkä, paistetun vuohen tuoksu ulottui sinne asti, eivätkä merikarhut liikoja surkeile toisiaan.
Tunnin kuluttua he palasivat. Sillä aikaa oli Edmond voinut laahautua kymmenkunta jalkaa ja päässyt nojaamaan sammaleiseen kiveen.
Mutta sen sijaan että tuskat olisivat vaimentuneet, ne olivatkin tulleet entistä kovemmiksi. Vanha laivuri, jonka täytyi vielä aamupäivän kuluessa lähteä viemään lastinsa Piemontiin ja Ranskan rajalle, Nizzan ja Frejuksen välille, kehotti kovasti Dantèsia nousemaan. Dantès ponnisti kaikki voimansa voidakseen noudattaa tätä kehotusta, mutta hän vaipui maahan valittaen ja kalpeana.
– Hänen