Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
isku osui sekin johonkin kiinteään, mutta ei antanut samanlaista ääntä.
– Siellä on raudoitettu puukirstu, arveli hän.
Samassa varjo pimensi päivän.
Dantès heitti kuokkansa maahan, tarttui pyssyynsä ja riensi ulkoilmaan.
Villivuohi oli hypännyt ensimmäisen luolan aukon ylitse ja söi sen vieressä ruohoa.
Hän olisi helposti voinut hankkia itselleen aterian, mutta hän pelkäsi pyssyn pamauksen kuuluvan kauas.
Hän mietti hetkisen, otti kuivan oksan, sytytti sen ja palasi luolaan.
Hän tahtoi nähdä kaikki yksityiskohtia myöten.
Hän valaisi soihdullaan puoliksi kaivamaansa aukkoa. Hän ei ollut erehtynyt. Hän oli kuokallaan iskenyt vuoroin puuhun ja rautaan.
Hän pani soihdun maahan pystyyn ja ryhtyi työhönsä.
Pian hän oli kaivanut kolme jalkaa pitkän ja kaksi jalkaa leveän kuopan ja näki tammisen kirstun, joka oli koristettu siselöidyillä rautaheloilla. Kannen keskellä oli hopealevyssä, jota aika ei ollut voinut tummentaa, Spada-suvun vaakuna, miekka pystyssä keskellä soikeata kilpeä, jommoisia italialaiset vaakunat tavallisesti ovat, ja sen yläpuolella kardinaalinhattu.
Dantès tunsi sen helposti, sillä apotti Faria oli monta kertaa kuvaillut sen hänelle.
Nyt ei enää tarvinnut epäilläkään, aarre oli todellakin olemassa. Jos kirstu olisi ollut tyhjä, ei olisi ryhdytty niin monenkertaisiin varokeinoihin.
Nopeasti hän loi maan pois kirstun ympäriltä ja näki piankin lukon, joka oli kahden riippulukon välissä, ja arkun päissä olevat kädensijat. Kaikki oli sinelöityä, niin kuin oli tapana aikana, jolloin taide teki halvimmankin metallin kallisarvoiseksi.
Dantès tarttui kädensijoihin ja koetti nostaa. Se oli mahdotonta.
Hän koetti avata kirstun. Lukot oli suljettu. Nuo uskolliset vartijat eivät näyttäneet haluavan antaa aarrettaan.
Dantès pisti kuokkansa terävän puolen kirstun ja kannen väliseen rakoon, painoi vartta alaspäin ja kansi aukeni paukahtaen. Iso halkeama teki lukot tarpeettomiksi, mutta ne pysyivät yhä kiinni laudoissa, jotka putosivat alas. Kirstu oli auki.
Päätä huimaava kuume valtasi Dantèsin. Hän tarttui pyssyynsä, veti hanan vireeseen ja asetti sen viereensä. Ensin hän sulki silmänsä kuin lapsi ja näki mielikuvituksensa taivaalla enemmän tähtiä kuin todellisella; sitten hän ne aukaisi ja sokaistui.
Kirstussa oli kolme osastoa.
Ensimmäisessä kimalteli rahaksi lyötyä kultaa.
Toisessa oli järjestyksessä himmeitä kultaharkkoja, joilla oli vain kullan arvo ja paino.
Kolmannessa, joka oli puolillaan, oli timantteja, helmiä, rubiineja.
Tunnusteltuaan vapisevilla käsillään kultaa ja jalokiviä Edmond nousi ja juoksi luolien halki vapisten aivan kuin mies, joka on tulemaisillaan hulluksi. Hän hyppäsi kalliolle, josta saattoi nähdä koko meren, missä ei näkynyt ketään. Hän oli yksinään mittaamattoman, satumaisen, suunnattoman suuren aarteensa kanssa. Mutta näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?
Hän tahtoi katsella tuota kultaa, mutta samalla hän tunsi, että hänen voimansa eivät siihen riittäisi. Hetkisen hän piteli käsillään päätänsä aivan kuin estääkseen järkeään haihtumasta. Sitten hän läksi kulkemaan pitkin saarta, ei tietä pitkin, sillä niitä ei Monte-Criston saarella ollut, vaan vuorivuohien astelemia polkuja pitkin, ja pelästytti vuorivuohet ja merilinnut huudoillaan ja kiihkeillä liikkeillään. Sitten hän teki kierroksen, palasi ensimmäiseen luolaan ja siitä toiseen ja seisoi kulta- ja jalokiviaarteensa edessä.
Tällä kertaa hän vaipui polvilleen, painoi molemmin käsin kiivaasti sykkivää sydäntään ja lausui rukouksen, jonka Jumala yksin ymmärsi.
Kohta hän rauhoittui ja tunsi itsensä onnelliseksi, sillä vasta nyt hän käsitti, minkä aarteen omistaja hän oli.
Hän alkoi laskea omaisuuttaan. Kultatankoja oli tuhat, ja jokainen painoi kolme naulaa. Sitten hän kokosi kaksikymmentäviisituhatta kultarahaa, joista jokainen oli kahdeksankymmenen frangin arvoinen, kaikissa niissä oli paavi Alexander VI: n ja hänen edeltäjiensä kuva, ja hän huomasi, että kirstu oli vielä puolillaan. Sen jälkeen hän kymmenen kertaa otti kahmalollisen jalokiviä, helmiä ja timantteja, joista monet olivat entisajan kultaseppien tekemissä kehyksissä ja joilla siis sen johdosta oli vielä suurempi arvo kuin pelkän kiven.
Dantès huomasi päivän vähitellen painuvan mailleen. Hän luuli jonkun yllättävän hänet, jos hän jäisi luolaan, ja hän poistui sieltä pyssy olallaan. Illallisekseen hän nautti muutaman korpun ja muutaman siemauksen rommia. Sitten hän laski kiven paikoilleen, asettui sen päälle pitkälleen ja nukkui ainoastaan muutaman tunnin suojellen ruumiillaan luolan suuta.
25. Tuntematon
Päivä koitti. Dantès odotteli jo kauan sitä silmät auki. Sen ensimmäisten säteiden loistaessa hän nousi saaren korkeimmalle kohdalle ja tähysteli. Kaikki oli autiota.
Hän laskeutui alas, nosti kiven paikoiltaan, täytti taskunsa jalokivillä, asetteli parhaimpansa mukaan kirstun laudat ja raudat paikoilleen, peitti sen maalla, polki sen kovaksi, heitti päälle hiekkaa, jotta äsken kaivettu kohta tulisi samanlaiseksi kuin muukin osa luolaa. Hän poistui luolasta, pani laatan paikoilleen luolan suulle, kokosi sen päälle erikokoisia kiviä, kantoi multaa niiden väliin, istutti siihen myrttejä ja sanajalkoja, kasteli niitä, jotta ne näyttäisivät tuoreilta, lakaisi kaikki jäljet umpeen ja odotti kärsimättömänä toveriensa tuloa. Nyt hän ei enää tahtonut kuluttaa aikaansa katselemalla rikkauksiansa ja jäämällä Monte-Criston saareen suojelemaan aarteitaan kuin lohikäärme. Nyt hänen täytyi palata elämään, ihmisten seuraan, ja ottaa itselleen se asema, vaikutus ja valta, joka rikkauden avulla on saavutettavissa, sillä rikkaus on suurin valtavoima, minkä ihmislapsi voi omistaa.
Kuudentena päivänä salakuljettajat palasivat. Jo etäältä Dantès tunsi Jeune-Amélien sen muodosta ja kulusta. Hän ryömi aivan kuin haavoittunut Philoktetes satamaan, ja kun hänen toverinsa laskivat maihin, niin hän sanoi yhä vaikeroiden voivansa paremmin. Sitten hän kuunteli heidän matkakertomustaan. He olivat kyllä onnistuneet, mutta olivat tuskin purkaneet lastin, kun saivat tietää tullilaivan lähteneen Toulonin satamasta ja purjehtivan heitä kohden. Silloin he läksivät täyttä kyytiä pakoon ja surivat sitä, että Dantès, joka osasi saada aluksen kiitämään niin tavatonta vauhtia, ei ollut matkassa. Pian he huomasivat takaa-ajavan laivan, mutta yön pimeydessä ja purjehtimalla Korsikan niemen ohitse he olivat päässeet pakoon.
Matka oli ollut hyvin edullinen. Kaikki, varsinkin Jacopo, surivat sitä, että Dantès ei ollut mukana osallisena voitonjaossa, joka nousi viiteenkymmeneen piasteriin miestä kohden. Edmond oli umpimielinen. Hän ei edes hymyillyt kuullessaan, mitä etuja hän olisi saanut nauttia, jos olisi voinut lähteä saaresta. Kun Jeune-Amélie oli tullut Monte-Cristoon yksinomaan häntä noutamaan, niin hän meni vielä samana päivänä alukseen ja seurasi laivuria Livornoon.
Livornossa hän meni erään juutalaisen luo ja myi hänelle neljä pienehköä timanttia viidestätuhannesta frangista kappale.
Seuraavana päivänä hän osti aivan uuden aluksen ja lahjoitti sen Jacopolle liittäen tähän lahjaan vielä sata piasteria, jotta Jacopo voisi palkata miehistön. Tämän hän teki sillä ehdolla, että Jacopo purjehtisi Marseilleen ja kyselisi tietoja vanhuksesta, jonka nimi oli Louis Dantès ja joka asui Meilhan-puistokadun varrella, ja eräästä nuoresta tytöstä, joka asui Catalansin kylässä ja jonka nimi oli Mercedes.
Jacopo luuli näkevänsä unta. Edmond kertoi silloin ruvenneensa merimieheksi oikusta, koska hänen sukunsa ei antanut hänelle kylliksi rahaa. Mutta Livornoon tullessaan hän oli perinyt setänsä, joka oli tehnyt hänet ainoaksi perillisekseen. Kun Dantès oli niin sivistynyt, ei Jacopo hetkeäkään epäillyt hänen puhettaan.
Kun Edmondin