Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
mitään. Uskalsin pyrkiä hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan lääkäri kieltänyt.
Apotti huokasi syvään.
– Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.
– Kyllä, vastasi apotti. – Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.
– Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä, jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."
Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa kurkkuaan.
– Ja te luulette siis hänen kuolleen…
– Nälkään … nälkään, sanoi Caderousse. – Olen siitä yhtä varma, kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.
Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät punaisina ja posket kalpeina.
– Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.
– Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan kaikki on ihmisten aikaansaamaa.
– Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. – Mutta, sanoi hän melkein uhkaavalla äänellä, – muistakaa, että olette sitoutunut kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon ja isän nälkään?
– Kaksi miestä, jotka molemmat kadehtivat häntä, toinen hänen rakastettuaan, toinen hänen menestystään: Fernand ja Danglars.
– Ja millä tavoin tuo kateus tuli ilmi?
– He antoivat Edmondin ilmi bonapartelaisena kätyrinä.
– Mutta kumpi antoi hänet ilmi, kumpi heistä oli oikeastaan syyllinen?
– Molemmat. Toinen kirjoitti kirjeen, toinen vei sen postiin.
– Ja missä tämä kirje kirjoitettiin?
– Réservessä, häiden edellisenä päivänä.
– Hyvä on, hyvä on, sanoi apotti. – Oi Faria, Faria, kuinka hyvin sinä tunsit ihmiset ja elämän!
– Mitä sanoitte? kysyi Caderousse.
– En mitään, vastasi pappi. – Jatkakaa!
– Danglars kirjoitti kirjeen vasemmalla kädellään, jotta käsialaa ei kukaan tuntisi, ja Fernand lähetti sen.
– Mutta, huudahti apotti äkkiä, – tehän olitte läsnä.
– Minä! sanoi Caderousse kummastuneena. – Kuka teille on ilmoittanut, että minä olin läsnä?
Apotti huomasi menneensä liian pitkälle.
– Ei kukaan, sanoi hän, – mutta voidaksenne tietää ja tuntea asiat noin tarkoin on teidän täytynyt olla läsnä.
– Se on totta, sanoi Caderousse hiljaa, – minä olin läsnä.
– Ettekä noussut tällaista halpamaisuutta vastaan? sanoi apotti. – Olette siis heidän kanssarikollisensa.
– He juottivat minua niin paljon, että olin aivan sekaisin, sanoi Caderousse. – En nähnyt enää mitään muuten kuin usvan läpi. Sanoin kaiken mitä mies sellaisessa tilassa voi sanoa. Mutta he vastasivat laskeneensa ainoastaan leikkiä ja että tästä leikistä ei ole mitään seurauksia.
– Mutta näittehän seuraavana päivänä, että siitä oli seurauksia. Ette silloin sanonut mitään. Ja kuitenkin olitte läsnä silloin, kun hänet vangittiin.
– Niin olinkin ja aioin puhua, aioin sanoa kaikki, mutta Danglars pidätti minua. "Jos hän sattumalta on syyllinen", sanoi hän minulle, "jos hän todellakin on poikennut Elban saareen, jos hänellä todellakin on kirje vietävänä Pariisiin bonapartelaiselle komitealle, niin niitä, jotka ovat häntä puolustaneet, pidetään hänen rikoskumppaneinaan". – Minä pelkäsin politiikkaa, sellaista kuin se siihen aikaan oli. Vaikenin, se oli raukkamaista, sen myönnän, mutta rikos se ei ollut.
– Kyllä ymmärrän, te annoitte asioiden olla sinänsä, siinä kaikki.
– Niin, vastasi Caderousse, – ja se on yöt päivät kalvanut omaatuntoani. Olen monesti pyytänyt Jumalalta sitä anteeksi, sen vannon ja vakuutan, sitäkin hartaammin, kun tämä teko on ollut syynä kaikkiin vastoinkäymisiini. Saan nyt maksaa siitä, että sinä hetkenä olin liian itsekäs. Sen vuoksi sanonkin carcontelaiselle aina, kun hän ruikuttaa: "Pidä suusi kiinni, se on Jumalan tahto."
Ja Caderousse painoi päänsä hyvin katuvaisena alas.
– Olette puhunut suoraan, sanoi apotti. – Kun sillä tavoin syyttää itseään, niin ansaitsee anteeksiannon.
– Surukseni, sanoi Caderousse, – on Edmond kuollut eikä ole antanut minulle anteeksi.
– Hän ei siitä tietänyt mitään…
– Mutta hän tietää sen ehkä nyt, jatkoi Caderousse. – Sanotaanhan kuolleiden tietävän kaikki.
Hetkisen olivat molemmat vaiti. Apotti oli noussut ja käveli miettiväisenä ympäri huonetta. Sitten hän palasi paikalleen ja istuutui.
– Olette jo parikin kertaa maininnut erään herra Morrelin nimen. Kuka hän oli?
– Hän oli Pharaon-laivan omistaja ja Dantèsin isäntä.
– Ja miten hän tässä surullisessa asiassa toimi? kysyi apotti.
– Niin kuin rohkea, hyvänsuopa ja kunnon mies ainakin. Parikymmentä kertaa hän yritti toimia Edmondin hyväksi. Keisarin palattua hän kirjoitti, rukoili, uhkasi, niin että häntä kuninkaan taas päästyä valtaan kovasti vainottiin bonapartelaisena. Kymmenet kerrat hän kävi vanhan Dantèsin luona, niin kuin olen kertonut, viedäkseen hänet luokseen asumaan, ja päivää ennen hänen kuolemaansa hän jätti uunin reunalle kukkaron, ja niin voitiin maksaa ukon velat ja suorittaa hautauskulut. Sillä tavoin vanhus saattoi edes kuolla niin kuin oli elänytkin tekemättä kenellekään vääryyttä. Tuo kukkaro on vieläkin minulla, punaisesta silkistä kudottu iso kukkaro.
– Ja elääkö herra Morrel vieläkin? kysyi apotti.
– Elää, vastasi Caderousse.
– Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, – Jumala on häntä varmaankin siunannut, hän on rikas … onnellinen…?
Caderousse hymyili katkerasti.
– Niin, yhtä onnellinen kuin minäkin, sanoi hän.
– Onko herra Morrel onneton? huudahti apotti.
– Hän on aivan kurjuuden ja, mikä vieläkin pahempaa, häpeän partaalla.
– Kuinka niin?
– Niin hänen on käynyt, sanoi Caderousse. – Hän on kaksikymmentäviisi vuotta tehnyt työtä ja saanut kunnioitetun aseman Marseillen