Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
jalan päässä toisistaan. Edmond Dantès näyttää…
– Vaarallinen miehen nimi oli…
– Edmond Dantès. Niin oli. Tuo Edmond Dantès näyttää joko hankkineen itselleen tai valmistaneen työaseet, joiden avulla hän oli kaivanut käytävän molempien koppien välille.
– Pakenemisen tarkoituksessako?
– Aivan oikein. Mutta vankien onnettomuudeksi apotti Faria sai halvauskohtauksen ja kuoli.
– Minä ymmärrän, kaikki pakoyritykset loppuivat heti siihen.
– Niin, vainajan puolelta, vastasi herra Boville, – mutta ei eloonjääneen puolelta. Päinvastoin Dantès sai siitä keinon päästä pakoon. Hän nähtävästi luuli, että Ifin vankilassa kuolleet vangit haudataan tavalliseen hautausmaahan. Hän kantoi vainajan omaan koppiinsa, meni hänen sijastaan säkkiin, jonne tämä oli pistetty, ja odotti hautaamishetkeä.
– Sepäs oli rohkea yritys, sanoi englantilainen.
– Sanoinhan minä, että hän oli hyvin vaarallinen mies. Kaikeksi onneksi hän on nyt itse syypää siihen, ettei hallituksen tarvitse enää pelätä häntä.
– Kuinka niin?
– Kuinka niin? Ettekö ymmärrä?
– En.
– Ei Ifin linnassa ole hautausmaata. Kuolleet heitetään aivan yksinkertaisesti mereen, kun heidän jalkoihinsa ensin on sidottu kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen tykinkuula.
– Niinkö? sanoi englantilainen, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää.
– Niin, hänen jalkoihinsa sidottiin kolmenkymmenenkuuden naulan painoinen kuula ja hänet heitettiin mereen.
– Todellako? huudahti englantilainen.
– Niin, jatkoi tarkastaja. – Arvaattehan, kuinka pakolainen mahtoi hämmästyä, kun hänet heitettiin kalliolta alas. Olisin tahtonut sinä hetkenä nähdä hänen kasvonsa.
– Se olisi ollut vaikeata.
– Samapa se, sanoi herra Boville, joka oli hyvällä tuulella tietäessään pelastavansa kaksisataatuhatta frangiaan. – Samapa se! Minä kuvittelen ainakin näkeväni ne.
Ja hän purskahti nauruun.
– Niin minäkin, sanoi englantilainen.
Ja hänkin alkoi vuorostaan nauraa, mutta englantilaisten tavoin hampaat yhdessä.
– Siis, jatkoi englantilainen, joka ensimmäisenä taukosi nauramasta, – pakolainen siis hukkui?
– Niin, upposi pohjaan asti.
– Joten vankilan kuvernööri pääsi samalla kertaa vapaaksi raivoisasta ja hullusta vangista?
– Juuri niin.
– Mutta jonkinmoinen pöytäkirja kai laadittiin tämän tapauksen johdosta? kysyi englantilainen.
– Tietysti, kuolinkertomus. Ymmärrättehän, siltä varalta, että Dantèsin omaiset olisivat tahtoneet tietää, elikö hän vai oliko kuollut.
– Nyt he siis voivat olla rauhassa, jos hänellä jotakin perittävää oli. Hän on siis todellakin kuollut?
– On, on. Ja he saavat todistuksen milloin tahansa.
– Hyvä on, sanoi englantilainen, – mutta palatkaamme nyt vankiluetteloihin.
– Se on totta. Jouduimme aivan toisaanne tämän kertomuksen johdosta.
Anteeksi.
– Anteeksi, minkä vuoksi? Ei laisinkaan. Tuo kertomus huvitti minua suuresti.
– Se on todellakin huvittava. Halusitte siis nähdä kaikki apottia koskevat paperit. Hän oli itse lempeys.
– Näkisin ne mielelläni.
– Suvaitkaa tulla työhuoneeseeni, niin näytän ne teille.
Herra Bovillen työhuoneessa oli tavattoman hyvä järjestys, jokaisella luettelolla oli numeronsa, jokainen asiapaperikimppu oli omassa lokerossaan. Tarkastaja pyysi englantilaista istumaan pöydän ääreen, laski hänen eteensä Ifin linnan luettelot ja asiakirjat antaen hänen mielin määrin selailla niitä. Itse hän istahti erääseen nurkkaan lukemaan sanomalehteä.
Helposti englantilainen löysi apotti Fariaa käsittelevät paperit. Mutta herra Bovillen kertoma juttu näytti herättäneen hänessä suurta mielenkiintoa, koska hän tarkastettuaan apottia koskevat paperit etsi myös käsiinsä Edmond Dantèsin paperit. Kaikki oli siellä paikoillaan: ilmianto, kuulustelu, Morrelin anomus, Villefort'in suositus. Hän kääri ilmiannon kokoon ja pisti sen taskuunsa, luki kuulustelun ja huomasi, että Noirtier'n nimeä ei siinä mainittu, tarkasti Morrelin anomuksen, joka oli päivätty huhtikuun 10. päivänä 1815. Siinä Morrel prokuraattorin sijaisen neuvosta, koska Napoleon silloin hallitsi, liioitteli Dantèsin keisarille tekemiä palveluksia, jotka Villefort'in suositus varmensi. Nyt hän ymmärsi kaiken. Tämä Napoleonin aikana kirjoitettu anomus, jonka Villefort oli jättänyt lähettämättä, tuli kuninkaan paluun jälkeen pelottavaksi aseeksi kuninkaallisen prokuraattorin käsissä. Hän ei sen vuoksi hämmästynyt nähdessään seuraavan huomautuksen vankiluettelossa nimensä vieressä:
EDMOND DANTÈS.
Hurja bonapartelainen. On ottanut aktiivisesti osaa Elban saarelta palaamiseen. Pidettävä salaisessa säilössä ja hyvin huolellisesti vartioitava.
Näiden rivien alle oli kirjoitettu toisella käsialalla:
Lukenut yllä olevat muistutukset. Ei voi mitään tehdä.
Vertaamalla ensin mainittua käsialaa Morrelin anomukseen liitetyn suosituksen käsialaan huomasi hän molemmat saman miehen kirjoittamiksi. Ne olivat Villefort'in käsialaa.
Huomautuksen alla oleva muistutus taas oli tarkastajan laatima. Hän oli ilmeisesti sattumalta ottanut selkoa Dantèsin asiasta, mutta luettuaan todistukset ei katsonut voivansa tehdä mitään häntä auttaakseen.
Niin kuin olemme maininneet, oli tarkastaja, jotta ei häiritsisi apotti Farian oppilasta hänen tutkimuksissaan, hienotunteisesti väistynyt syrjään lukemaan Drapeau Blanc – lehteä.
Hän ei siis nähnyt, miten englantilainen kääri kokoon ja pisti taskuunsa ilmiannon, jonka Danglars oli kirjoittanut Réserven lehtimajassa ja jossa oli Marseillen postileima, 27. p. helmikuuta, klo 6 illalla.
Mutta sanottakoon suoraan, vaikka hän sen olisikin huomannut, niin hän pani siksi vähän painoa tuolle paperille ja siksi paljon noille kahdellesadalletuhannelle frangille, ettei hän olisi estänyt englantilaista, vaikka tämä menettelikin laittomasti.
– Kiitos, sanoi tämä paukauttaen luettelon kiinni. – Olen saanut kaikki haluamani tiedot. Nyt on minun vuoroni pitää lupaukseni. Antakaa minulle yksinkertainen velansiirtopaperi, kuitatkaa siihen saaneenne rahat, ja minä lasken ne eteenne.
Hän jätti paikkansa herra Bovillelle. Tämä kirjoitti kyseessäolevan siirron, jona aikana englantilainen laski rahat pöydän reunalle.
29. Morrelin kauppahuone
Jokainen, joka tunsi Morrelin kauppahuoneen olot eikä muutamaan vuoteen olisi siellä käynyt, olisi nyt sinne palatessaan pannut merkille suuria muutoksia.
Entinen eloisuus, hyvinvointi ja onni, joka aivan kuin huokuu kukoistavan kauppahuoneen seinistä, oli poissa. Ikkunaverhojen takaa ei näkynyt loistavia kasvoja, kirjurit eivät kiireisesti juosseet käytävissä kynä korvan takana, piha ei ollut täynnä tavarakääröjä, eikä sieltä kuulunut kantajien huutoja ja naurua. Kaikki näytti alakuloiselta ja kuolleelta. Autiossa käytävässä ja laajassa pihassa, jossa ennen oli paljon liikeapulaisia, oli nyt enää vain kaksi. Toinen oli kaksikymmentäkolme- tai – neljävuotias mies, Emmanuel Raymond, joka oli rakastunut herra Morrelin tyttäreen ja oli jäänyt liikkeen palvelukseen, vaikka hänen omaisensa olivat tehneet kaiken