Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
kaksi reiviä sisään märssypurjeesta!" huusi kapteeni. "Hilatkaa prässit! Hellittäkää märssyköydet! Hilatkaa reivitaljat!"
– Se ei riitä niillä vesillä, sanoi englantilainen. – Minä olisin ottanut neljä reiviä sisään ja keulapurjeen alas.
Tämä varma, sointuva ääni, joka äkkiä puuttui puheeseen, sai kaikki läsnäolijat säpsähtämään. Penelon varjosti kädellään silmiään ja katsoi, kuka niin rohkeasti arvosteli hänen kapteeninsa määräyksiä.
– Me teimme vieläkin enemmän, sanoi vanha merimies sitten kunnioittavasti, – me käänsimme aluksen menemään myötätuuleen päästäksemme myrskyä pakoon. Kymmenen minuutin päästä laskimme märssypurjeen alas ja annoimme mennä ilman purjeita.
– Ei vanha laiva kestä sellaista temppua, sanoi englantilainen.
– Juuri niin, siinä olikin turmiomme syy. Kaksitoista tuntia heiteltiin meitä, aivan kuin piru olisi saanut meidät haltuunsa, ja laivaan tuli vuoto. "Penelon", sanoi kapteeni, "luulenpa, vaari, meidän painuvan pohjaan. Anna ruori minulle ja mene ruumaan." Annoin hänelle ruorin ja menin ruumaan. Siellä oli jo kolme jalkaa vettä. Nousin kannelle ja huusin: "Pumppuamaan, pumppuamaan!" Se oli jo liian myöhäistä! Ryhdyimme toimeen, mutta mitä enemmän pumppusimme, sitä enemmän tuli vettä. "Koska me kerran hukumme", sanoin minä, kun oli tehty työtä neljä tuntia, "niin annetaan periksi, kerranhan ihminen ainoastaan kuolee". – "Vai sellaista esimerkkiä sinä näytät?" sanoi kapteeni. "Odotahan!" Hän meni hytistään noutamaan parin pistooleja. "Ensimmäisen, joka jättää pumput, minä ammun", sanoi hän.
– Hyvä, lausui englantilainen.
– Rohkeus on aina paras esimerkki, jatkoi merimies, – ja sillä välin taivas olikin alkanut seljetä ja tuuli tyyntyä. Vesi kyllä nousi, ei paljoa, pari tuumaa tunnissa, mutta se nousi kuitenkin. Kaksi tuumaa tunnissa, eihän se ole paljoakaan, mutta kahdessatoista tunnissa se on kaksikymmentäneljä tuumaa, ja kaksikymmentä tuumaa on kaksi jalkaa. Ennestään oli kolme jalkaa, sen lisäksi kaksi, siitä tulee yhteensä viisi. Kun laivan vatsassa on viisi jalkaa vettä, niin sitä voi pitää jo vesitautisena. "Nyt olemme jo kylliksi tehneet", sanoi kapteeni, "eikä herra Morrel voi meitä mistään moittia. Olemme tehneet kaiken voitavamme pelastaaksemme laivan. Nyt on koetettava pelastaa ihmiset. Kaikki veneeseen niin pian kuin mahdollista!" – Kuulkaahan, herra Morrel, sanoi Penelon, – me rakastimme kaikki Pharaonia, mutta vaikka merimies rakastaakin laivaansa, niin hän rakastaa vielä enemmän omaa nahkaansa. Meitä ei tarvinnutkaan käskeä kahta kertaa. Silloin laiva näytti huokaavan ja sanovan meille: "Menkää, menkää!" Eikä Pharaon-parka ollutkaan siinä väärässä, me tunsimme sen suorastaan vajoavan jalkojemme alla. Kädenkäänteessä vene oli vesillä ja me kaikki kahdeksan siinä. Kapteeni astui siihen viimeisenä tai oikeammin sanoen hän ei siihen astunut, sillä hän ei tahtonut jättää laivaa, minä otin hänet syliini ja heitin hänet tovereille ja sitten hyppäsin vuorostani. Juuri kun sen olin tehnyt, halkesi kansi kovalla paukkeella, kuin olisi neljänkymmenenkahdeksannaulaisella kanuunalla ammuttu. Kymmenen minuutin päästä keula painui veden alle, sitten se alkoi pyöriä ympäri aivan kuin koira, joka koettaa saada häntäänsä suuhunsa. Ja sitten se meni… Pharaon oli kadonnut! – Kolme päivää olimme syömättä ja juomatta. Olimme jo vähällä heittää arpaa siitä, kuka saisi olla toisten ruokana, kun näimme Gironden. Annoimme sille merkkejä, se käänsi keulansa meitä kohden, laski veneensä vesille ja otti meidät. Näin on kaikki tapahtunut, herra Morrel, kautta kunniani. Eikö totta? Vastatkaa te toiset.
Yleinen mutina osoitti, että kertoja oli kuvannut kaikki haaksirikon yksityiskohdat tarkoin.
– Hyvä on, ystäväni, sanoi Morrel, – olette kaikki kunnon miehiä, ja tiesin jo edeltäpäin, etten voi syyttää onnettomuudesta muuta kuin kohtaloa. Kaikki johtuu Jumalan tahdosta eikä ihmisten laiminlyönnistä. Nöyrtykäämme Jumalan tahdon alle. Kuinka paljon palkkaanne on nostamatta?
– Ei puhuta siitä, herra Morrel.
– Päinvastoin, puhutaan siitä, sanoi laivanisäntä alakuloisesti hymyillen.
– No niin, meillä on kolmen kuukauden palkka saamatta, sanoi Penelon.
– Cocles, maksakaa näille kunnon miehille jokaiselle kaksisataa frangia. Toisessa tilanteessa olisin lisännyt: "Antakaa heille jokaiselle kahdensadan frangin lisäpalkkio." Mutta nyt ajat ovat huonot, ystäväni, ja ne vähät rahat, mitkä minulla vielä on jäljellä, eivät ole minun. Antakaa se siis minulle anteeksi.
Penelonin kasvoilla näkyi liikutuksen ilme, hän kääntyi tovereihinsa, vaihtoi muutaman sanan heidän kanssaan ja palasi.
– Mitä siihen tulee, herra Morrel, sanoi hän, siirtäen mällin suunsa toiselle puolelle ja ruiskauttaen odotushuoneeseen toisen kerran sylkeä, – mitä siihen tulee…
– Mihin?
– Rahaan…
– No niin?
– Toverit sanovat, että he kyllä tyytyvät nyt viiteenkymmeneen frangiin ja ovat valmiit odottamaan loppua.
– Kiitos, ystäväni, kiitos, sanoi herra Morrel syvästi liikuttuneena. – Te olette kaikki hyviä ihmisiä. Ottakaa palkkanne, ja jos löydätte hyvän paikan, niin menkää toisen palvelukseen. Olette vapaita.
Tämä viimeinen lause teki kummallisen vaikutuksen merimiehiin. He katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Penelon, jolta henki tuntui salpaantuvan, oli vähällä niellä mällinsä. Kaikeksi onneksi hän ajoissa tarttui kurkkuunsa.
– Mitä, herra Morrel, sanoi hän käheällä äänellä, – ajatteko meidät pois palveluksestanne? Oletteko siis tyytymätön meihin?
– En, lapset, sanoi laivanisäntä. – En, en ole teihin tyytymätön, päinvastoin. Ei, en aja teitä pois. Mutta eihän minulla ole enää laivoja, en siis tarvitse merimiehiäkään.
– Eikö teillä ole enää laivoja! sanoi Penelon. – Silloinhan rakennatte uusia, kyllä me odotamme. Olemmehan me tottuneet luovailemaan.
– Minulla ei ole enää rahaa, millä rakentaisin laivoja, Penelon, sanoi laivanisäntä, – en voi siis ottaa tarjoustanne vastaan, niin kaunis kuin se onkin.
– Ellei teillä ole rahaa, niin ei meille tarvitse maksaakaan. Teemme samoin kuin Pharaon-raukka, vaivumme pohjaan. Siinä kaikki!
– Jo riittää, jo riittää, sanoi Morrel tukahduttaen liikutustaan. – Pyydän teitä lähtemään. Tapaamme toisemme parempaan aikaan. Emmanuel, jatkoi hän, – seuratkaa heitä ja pitäkää huolta siitä, että määräykseni täytetään.
– Me sanomme siis ainakin: näkemiin, lausui Penelon.
– Niin, ystäväni, sitä ainakin toivon. Menkää.
Hän viittasi Coclesta menemään edeltä. Merimiehet seurasivat kassanhoitajaa, ja Emmanuel lähti heidän mukanaan.
– Nyt, sanoi laivanisäntä vaimolleen ja tyttärelleen, – jättäkää minut hetkiseksi, minun täytyy puhua tämän herran kanssa.
Ja hän loi katseen Thomson & Frenchin edustajaan, joka koko kohtauksen ajan oli pysytellyt nurkassaan ottamatta keskusteluun osaa muulla kuin mainitsemillamme parilla lauseella. Molemmat naiset katsahtivat vieraaseen, jonka he olivat aivan unohtaneet, ja poistuivat. Mutta mennessään loi tyttö häneen rukoilevan katseen. Tuntematon vastasi siihen hymyllä, jonka ilmestymistä hänen kasvoilleen tarkka ihmistuntija olisi ihmetellyt. Miehet jäivät kahden.
– Olette nyt kaiken nähnyt, kaiken kuullut, sanoi Morrel vaipuen tuoliin, minulla ei ole mitään lisättävänä.
– Olen nähnyt, sanoi englantilainen, – että teitä on kohdannut uusi onnettomuus, jota ette ole laisinkaan ansainnut, ja siksi tahdon entistä mieluummin auttaa teitä.
– Oi, hyvä herra! sanoi Morrel.
– Puhukaamme asiasta, sanoi englantilainen. – Olen kai suurin velkojanne?
– Teillä