Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre
siunaan sinua omassa ja kahden moitteettoman esi-isäni nimessä. Kuule siis, mitä he sanovat minun ääneni kautta. Rakenna uudelleen se, minkä onnettomuus on hävittänyt, kohtalo voi muuttaa kaiken jälleen hyväksi. Nähdessään minun sillä tavoin kuolevan tylyimmätkin säälivät sinua. Sinulle ehkä myönnetään odotusaika, joka minulta kiellettiin. Koeta silloin estää, ettei nimeäni häväistä. Ryhdy toimeen, tee työtä, ponnistele kiihkeästi ja rohkeasti. Elä äitisi ja sisaresi kanssa yksinkertaisesti, jotta se rahamäärä, jonka olen muille velkaa, ei päivä päivältä käsissäsi lisääntyisi. Muista, kuinka kaunis ja juhlallinen on se päivä, jolloin kaikki on hyvitetty, se päivä, jolloin tämän saman pöydän ääressä lausut: "Isäni kuoli, koska ei voinut tehdä sitä, minkä minä olen tehnyt. Mutta hän kuoli tyynenä ja rauhallisena, sillä hän tiesi kuollessaan, mitä minä teen."
– Isä, isä, huudahti nuori mies, – jospa te kuitenkin voisitte elää!
– Jos jään eloon, niin kaikki muuttuu. Jos elän, niin suosio muuttuu vihaksi, sääli vainoksi. Jos elän, niin en ole muuta kuin sanansa syöjä, vararikon tehnyt mies. Jos kuolen, niin olen vain onnettoman, kunniallisen miehen ruumis. Jos jään elämään, niin parhaat ystäväni karttavat taloani; kuoltuani seuraa koko Marseille minua viimeiseen leposijaani. Jos jään elämään, niin sinä häpeät nimeäni, mutta kuoltuani voit pää pystyssä sanoa: "Olen sen miehen poika, joka surmasi itsensä, kun ei voinut vastata nimestään."
Nuori mies huokasi syvään, mutta näytti alistuvan kohtaloonsa. Hänen järkensä oli vakuuttunut, vaikka ei sydämensä.
– Ja nyt, sanoi Morrel, – jätä minut yksin ja koeta pitää naiset loitolla.
– Ettekö tahdo nähdä sisartani enää? kysyi Maximilien.
Nuori mies toivoi vielä heikosti, että tämä kohtaaminen muuttaisi isän päätöksen. Herra Morrel pudisti päätään.
– Minä näin hänet tänä aamuna, sanoi hän, – ja lausuin silloin hänelle jäähyväiset.
– Eikö teillä, isä, ole annettavana minulle mitään erikoisia tehtäviä? kysyi Maximilien väräjävällä äänellä.
– On kyllä, poikani, pyhä tehtävä.
– Mikä se on, isä?
– Thomson & Frenchin kauppahuone on ollut ainoa, joka on säälinyt minua joko puhtaasta ihmisyydestä tai itsekkyydestä, vaikka enhän minä voi nähdä ihmisten sydämiin. Heidän edustajansa, joka kymmenen minuutin kuluttua tulee nostamaan kaksisataa kahdeksankymmentäseitsemäntuhatta viisisataa frangia, tarjosi vapaaehtoisesti minulle kolmen kuukauden lykkäyksen. Tälle kauppaliikkeelle on ensimmäisenä kaikki suoritettava, poikani, ja tuo mies olkoon sinulle pyhä.
– Kyllä, isä, sanoi Maximilien.
– Ja nyt kerta vielä hyvästi, sanoi Morrel. – Mene, mene, minun täytyy saada olla yksin. Testamenttini löydät makuuhuoneeni kirjoituspöydän laatikosta.
Nuori mies seisoi liikkumattomana paikallaan. Hän tahtoi, mutta ei jaksanut täyttää isänsä tahtoa.
– Kuulehan, Maximilien, sanoi hänen isänsä, – kuvittele, että olen sotilas, niin kuin sinäkin ja että minua käsketään valloittamaan vallitus; jos tiedät, että se merkitsee kuolemaa, niin etkö silloin sanoisi minulle samaa mitä äsken: "Menkää, isäni, sillä jäämällä tuotatte itsellenne häpeää, ja kuolema on parempi kuin häpeä!"
– Sanoisin, vastasi nuori mies, – sanoisin kyllä.
Ja sulkien kiihkeästi isänsä syliinsä hän sanoi:
– Menkää, isäni!
Ja hän syöksyi pois työhuoneesta.
Poikansa mentyä Morrel seisoi hetkisen paikallaan tuijottaen oveen.
Sitten hän ojensi kätensä soittokellon nuoraan ja veti.
Vähän ajan päästä tuli Cocles.
Hän ei ollut enää sama mies kuin ennen. Nämä viimeiset kolme päivää olivat murtaneet hänen voimansa. Ajatus: "Kauppahuone Morrel lakkauttaa maksunsa", painoi hänet syvempään kumaraan kuin olisi tehnyt kaksikymmentä vuotta lisää ikävuosia.
– Hyvä Cocles, sanoi Morrel äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, sinä jäät odotushuoneeseen. Kun tuo herra, joka jo kolme kuukautta sitten kävi täällä, Thomson & Frenchin edustaja, saapuu, niin ilmoitat minulle hänen tulonsa.
Cocles ei vastannut, nyökkäsi vain ja meni odotushuoneeseen istumaan.
Morrel vaipui tuoliinsa. Hänen silmänsä kääntyivät kelloon. Hänellä ei ollut enää aikaa enempää kuin seitsemän minuuttia. Viisari liikkui tuskattoman nopeasti. Hän luuli näkevänsä, miten se siirtyi.
Mahdotonta on kuvailla, mitä tuona hetkenä liikkui miehen mielessä. Hän oli vielä täysissä voimissaan ja tahtoi ehkä väärien päätelmien nojalla erota kaikesta siitä, mitä maailmassa rakasti, ja jättää elämän, joka tarjosi hänelle runsaasti perheonnea. Ennen kuin häntä olisi voinut ymmärtää, olisi täytynyt nähdä hänen hikeähelmeilevä otsansa, jonka hän kuitenkin kohotti taivasta kohden.
Kellon viisari liikkui yhä, pistoolit oli ladattu. Hän tarttui toiseen niistä ja lausui hiljaa tyttärensä nimen. Sitten hän laski aseen pois, tarttui kynään ja kirjoitti muutaman sanan.
Hän ei mielestään ollut sanonut kyllin helliä jäähyväisiä rakkaalle lapselleen. Sitten hän kääntyi katsomaan kelloon. Hän ei enää laskenut minuutteja vaan sekunteja.
Hän tarttui jälleen pistooliin, avasi puoliksi suunsa ja piti silmällä kellon viisaria. Hän sävähti itse vetäessään hanan vireeseen.
Sitten nousi kylmä hiki hänen otsalleen, kuolettava tuska kouristi hänen sydäntään.
Hän kuuli portaille vievän oven narisevan saranoillaan.
Työhuoneeseen vievä ovi aukeni.
Kello alkoi kohta lyödä yhtätoista.
Morrel ei kääntynyt, hän odotti Cocleksen ilmoittavan:
"Thomson & Frenchin edustaja."
Hän nosti pistoolin suunsa kohdalle…
Samassa hän kuuli kiljahduksen. Se oli hänen tyttärensä ääni.
– Isä! huusi nuori tyttö aivan hengästyneenä ja melkein tukehtumaisillaan ilosta, – pelastettu, te olette pelastettu!
Ja hän heittäytyi isänsä syliin heiluttaen korkealla silkkistä, punaista kukkaroa.
– Pelastettu! Mitä sanotkaan, lapseni! huudahti Morrel. – Mitä tämä merkitsee?
– Niin, pelastettu, pelastettu, katsokaa, katsokaa! sanoi tyttö.
Morrel otti kukkaron ja vavahti, sillä hän muisti hämärästi, että se oli kerran ollut hänen omansa.
Sen toisessa osastossa oli kahdensadan kahdeksankymmenenseitsemäntuhannen viidensadan frangin vekseli.
Se oli kuitattu.
Toisessa oli pienen pähkinän kokoinen timantti ja paperiliuskalle kirjoitettuna nämä kaksi sanaa:
Julien myötäjäiset.
Morrel nosti kätensä otsalleen. Hän luuli näkevänsä unta.
Samassa kello löi yksitoista.
Jokainen vasaran lyönti kaikui hänen korvissaan, aivan kuin ne olisivat osuneet hänen omaan sydämeensä.
– Selitähän, lapsi, sanoi hän. – Mistä olet tämän kukkaron löytänyt?
– Meilhan-kadun varrelta, numerosta viisitoista, viidennessä kerroksessa pienen huoneen lieden reunalta.
– Mutta eihän tämä kukkaro ole sinun.
Julie ojensi hänelle aamulla saamansa