Monte-Criston kreivi. Dumas Alexandre

      – Siinä tapauksessa lähtekäämme Monte-Cristoa kohden.

      Laivuri antoi määräyksensä. Keula käännettiin saareen päin, ja vene alkoi kiitää sitä kohden.

      Tuuli pullisti purjeita, ja kun merimiehet olivat asettuneet paikoilleen, kolme keulaan ja neljäs perää pitämään, ryhtyi Franz jatkamaan keskustelua.

      – Hyvä Gaetano, sanoi hän laivurille, – muistaakseni sanoitte, että saari on merirosvojen tyyssija, ja mielestäni se on aivan toisenlaista riistaa kuin vuohet.

      – Se on aivan totta, teidän ylhäisyytenne.

      – Tiesin kyllä, että salakuljettajia oli olemassa, mutta Algerian valloituksen jälkeen ja muhamettilaisen hallituksen kukistuttua en luullut, että niitä enää olisi muualla kuin Cooperin ja kapteeni Marryatin romaaneissa.

      – Teidän ylhäisyytenne erehtyi, merirosvoja on yhä olemassa kuten maantierosvojakin, jotka muka paavi Leo XII hävitti sukupuuttoon, mutta jotka yhtä kaikki pidättävät ihmisiä aivan Rooman porttien edustalla. Ettekö ole kuullut, miten paavin luona oleva Ranskan lähettiläs ryöstettiin putipuhtaaksi viidensadan askelen päässä Velletristä?

      – Olen kyllä kuullut.

      – Jos teidän ylhäisyytenne asuisi Livornossa, saisitte tuon tuostakin kuulla, että kauppalaiva, jota kovasti odotettiin, tai englantilainen jahti, jonka piti saapua Bastiaan, Porto-Ferrajoon tai Civita-Vecchiaan, ei olekaan tullut perille, vaan luultavasti murskaantunut kalliota vasten. No niin, tämä kallio onkin pieni ja kapea kuuden tai kahdeksan miehen soutama vene, joka on sen yllättänyt ja ryöstänyt pimeänä tai myrskyisenä yönä asumattoman saaren tienoilla, aivan samoin kuin rosvot ryöstävät postivaunut metsän laidassa.

      – Mutta, sanoi Franz maatessaan siinä veneen pohjalla, – miksi eivät ryöstetyt tee valitusta, miksi he eivät vaadi Ranskan, Sardinian tai Toscanan hallitusta kostamaan?

      – Siksi, että laivasta tai jahdista viedään veneeseen ensin kaikki, mikä suinkin on arvokasta, sitten laivaväen kädet ja jalat kytketään yhteen, jokaisen kaulaan sidotaan neljänkolmatta naulan painoinen kuula, laivan pohjaan tehdään tynnyrin suuruinen reikä, noustaan kannelle, suljetaan luukut ja mennään veneeseen. Kymmenen minuutin päästä laiva alkaa valittaa ja huoata, ja sitten se uppoaa. Ensin vaipuu toinen puoli veden alle, sitten toinen, sitten se nousee, painuu taas ja vajoaa yhä enemmän. Äkkiä kuuluu aivan kuin kanuunan laukaus, ilma halkaisee kannen. Sitten laiva liikahtelee kuin hukkuva ja vaipuu yhä syvemmälle. Vesi, joka laivan sisällä on ollut kovassa puristuksessa, purskahtaa esiin kaikista aukoista, aivan kuin iso valaskala purskuttaisi sieraimistaan jättiläismäisiä vesisuihkuja. Sitten kuuluu viimeinen korina ja laiva vaipuu syvyyteen muodostaen veteen ison suppilon, joka pyörii hetkisen, täyttyy vähitellen ja häviää. Viiden minuutin kuluttua vain Jumalan silmä voi meren pohjasta löytää hukkuneen laivan. – Ymmärrättekö nyt, jatkoi laivuri hymyillen, miksi laiva ei tule satamaan ja miksi miehistö ei tee valitusta?

      Jos Gaetano olisi kertonut tämän kaiken ennen matkalle lähtöä, olisi Franz luultavasti miettinyt kauemmin, ennen kuin läksi. Mutta he olivat jo matkalla, ja peräytyminen olisi näyttänyt pelkuruudelta. Hän oli niitä miehiä, jotka eivät etsi vaarallisia tilanteita, mutta jotka kyllä tarpeen tullen kylmäverisesti taistelevat vaaraa vastaan, katselevat sitä aivan samoin kuin vastustajaa kaksintaistelussa, tarkkaavat hänen liikkeitään, arvioivat hänen voimansa; pysähtyvät niin paljon, että voivat hengittää, mutta eivät niin paljoa, että näyttäisivät pelkureilta. He huomaavat ensi katseella, millaiset ovat voittamisen mahdollisuudet, ja surmaavat yhdellä iskulla.

      – Mitä vielä, sanoi hän. – Olen kulkenut Sisilian ja Calabrian halki, olen purjehtinut kaksi kuukautta Arkkipelagissa enkä kertaakaan ole nähnyt rosvon tai ryövärin varjoakaan.

      – En minä tätä kertonutkaan saadakseni teidän ylhäisyyttänne luopumaan aikeestaan, sanoi Gaetano, – vastasin vain kysymykseenne, siinä kaikki.

      – Se on totta, Gaetano, ja kertomuksenne oli hyvin huvittava. Kun tahdon nauttia siitä mahdollisimman kauan, niin menkäämme Monte-Criston saarelle.

      Nopeasti lähestyttiin matkan päämäärää. Oli hyvä tuuli, ja vene kiiti kuuden tai seitsemän solmun nopeudella. Sitä mukaa kuin tultiin lähemmäksi, näytti saari nousevan merestä yhä korkeammaksi, ja illan kirkkaassa valossa näki, miten kalliolohkareet olivat päällekkäin aivan kuin asevarastossa kanuunan kuulat, ja niiden koloissa näkyi punertavaa kanervaa ja viheriäisiä pensaita. Vaikka merimiehet näyttivätkin aivan rauhallisilta, tarkastelivat he kuitenkin valppaina kuultavaa ulappaa. Etäällä näkyi ainoastaan muutamia kalastajaveneitä, joiden valkoiset purjeet keinuivat aivan kuin kalalokkien siivet.

      Vene oli enää parin peninkulman päässä saaresta, kun aurinko alkoi laskea Korsikan taakse, jonka terävät kalliohuiput kohosivat korkealle taivasta kohden. Tämä kiviröykkiö nousi uhkaavana kuin jättiläinen Adamastor veneen eteen ja peitti auringon, vaikka säteet vielä kultasivat sen huippuja. Mutta yhä voitokkaampana nousi merestä varjo, valloitti huiputkin, ja lopulta saari oli kuin harmaa röykkiö, joka tummenemistaan tummeni. Puolen tunnin päästä oli pilkkoen pimeää.

      Kaikeksi onneksi merimiehet liikkuivat tutuilla vesillä, sillä Franz ei tuntenut itseään aivan rauhalliseksi siinä veneessä keskellä pimeää yötä. Korsika oli kokonaan kadonnut. Monte-Cristoakaan ei näkynyt. Mutta merimiehet ilmeisesti näkivät pimeässä kuin ilveskissat, eikä peränpitäjä epäröinyt vähääkään.

      Noin tunti auringonlaskun jälkeen Franz arveli huomaavansa veneen vasemmalla puolella noin neljännespeninkulman päässä jotakin mustaa, mutta hän ei voinut erottaa, mitä se oikeastaan oli. Hän oli vaiti, koska pelkäsi merimiesten nauravan hänelle, jos hän pitäisi mustaa pilveä maana. Mutta äkkiä näkyi kirkas liekki saarelta. Maa saattoi olla pilven näköinen, mutta tuli ei ollut mikään meteori.