Mugbyn risteys. Коллектив авторов
kukaan sitä ymmärtää, herra. Se on parlamenttijuna,1 herra. Ja, nähkääs parlamentti- tai huvijuna enimmäkseen poikkee syrjäradalle. Mutta jos se voi päästä sivuitse, niin sille vihelletään, että se saa tulla pääradalle, ja sitten, – Lamppu taas näytti mieheltä, joka toivoo parasta, – se tekee kaikki, mitä se vain voi.
Hän selitti sitten, että ne kantajat, joiden vuoro oli olla läsnä yllämainitun parlamenttipersoonan saapuessa, epäilemättä tulisivat niin pian kuin kaasu jälleen olisi sytytetty. Sillä välin, jos ei lamppuöljyn haju olisi herralle kovin vastenmielinen ja jos herra tahtoisi hänen pienen huoneensa lämmintä koettaa – Herra, jota juuri aika tavalla palelti, suostui heti paikalla tarjoukseen.
Rasvainen pikku koppeli se oli, hajun puolesta hyvin samanlainen kuin kajuutta valaskalalaivassa. Mutta sen ruostuneessa kamiinitakassa paloi kirkas valkea, ja lattialla seisoi puuteline, joka oli täynnä äsken puhdistettuja, sytytettyjä lamppuja, valmiina junan vaunuihin pantaviksi. Se oli loistava näky, ja huoneen lämpimyys näytti usein houkuttelevan ihmisiä sisään; sen todistivat pumpulisamettisten housujen monet jäljet penkillä valkean edessä ja monet ympyriäiset rasvaläiskäykset likeisessä seinässä, joita pumpulisamettiset hartiat olivat siihen painaneet. Usealle likaiselle hyllylle oli asetettu joukko lamppuja ja öljykannuja sekä haiseva kasa nenäliinantapaisia riepuja, jotka olivat koko lamppuperheen yhteistä omaisuutta.
Kun Barbox Veljekset (mainitkaamme matkustajaa sillä nimellä, minkä hänen kirstuissansa näimme) kävi penkille istumaan ja alkoi valkean ääressä lämmitellä kintaattomia käsiänsä, niin hänen silmänsä sattuivat pieneen honkaiseen, musteella kovin tahrattuun kirjoituspöytään, jota hänen kyynäspäänsä kosketti. Pöydällä oli muutamia palasia karkeaa paperia sekä ikivanha teräskynä huonossa, roskaisessa tilassa.
Katsahdettuansa paperipalasiin matkustaja ei voinut olla kääntymättä isännän puoleen. Jotenkin tylysti hän sanoi:
– Mitä, ettehän vain liene runoniekka, mies?
Lamppu ei suinkaan näyttänyt tavalliselta runoniekalta seisoessaan siinä ja nöyrästi pyyhkiessään paksua nenäänsä lävitsensä öljyisellä niistinliinalla. Pikemmin olisi voinut luulla häntä yhdeksi niistä kappaleista, joita hänen virkansa puolesta tuli hoitaa. Hän oli laihanläntä mies, noin samanikäinen kuin herra Barbox Veljekset; hänen kasvonpiirteensä olivat eriskummallisella tavalla ylöspäiset ikäänkuin tukanjuurissa olisi ollut joku ylöspäin vetävä maneettivoima. Hänen ihonsa oli erittäin kiiltävä ja läpikuultava, luultavasti sen johdosta että sitä niin usein öljyllä pyyhittiin; ja puoleensa vetävä, lyhyeksi keritty, harmaan sekainen tukka haristeli pörhössä ikäänkuin sitä taas vuorossaan olisi vetänyt joku näkymätön maneetti. Pään kiire siis muistutti hiukan lampunsydäntä.
– Mutta mitäpä se minua liikuttaa, – sanoi Barbox Veljekset. – Se oli tuhmaa puhetta minun puoleltani. Olkaa mitä mielenne tekee.
– Muutamien ihmisten, – arveli Lamppu, puolustavalla äänellä, – täytyy välistä olla mitä he eivät soisikaan.
– Sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä itse, – huokasi toinen. – Minä olen saanut olla kaiken ikäni sinä minä en olisi suonut olevani.
– Kun minä, – virkkoi taas Lamppu, – ensiksi aloin sepittää pieniä lystilaulun tapaisia – Barbox Veljekset katsoi häneen harmistuneena.
– Sepittää pieniä lystilaulun tapaisia – ja, mikä vielä vaikeampaa, – laulaa niitä perästäpäin, sanoi Lamppu, – niin kävi se aivan vastoin luontoa, sen se tosiaankin teki.
Lampun silmässä kiilsi jotakin, joka ei ollut öljyä. Barbox Veljekset käänsi pois omat silmänsä hiukan hämmästyneenä, katsoi valkeaan ja nosti jalkansa kamiinitakan rautaristikon ylimmäiselle raudalle. – Miksi te sitte sitä teitte? – kysäsi hän vähän aikaa vaiti oltuaan, tosin hiukan jyrkästi, vaan sittenkin entistään lauhkeammalla äänellä. – Koskette olisi tahtonut sitä tehdä, niin miksi te sitä teitte? Missä te niitä lauloitte? Krouveissako?
Tähän Lamppu tokaisi eriskummallisen vastauksen: – vuoteen ääressä.
Tällä hetkellä, jolloin matkustaja vielä katsoi häneen selitystä odottaen, liikahti äkkiä Mugbyn asemahuone, tärähti kovasti ja avasi kaasusilmänsä. – Hän on tullut asemahuoneesen! – ilmoitti Lamppu innokkaasti. – Joskus hän voi tehdä enemmän, välistä vähemmän; mutta tänä yönä hän on päässyt asemahuoneesen, totta mar!
Pianpa sen jälkeen kaksi mustaa kappaletta, joiden kannessa suurilla valkoisilla kirjaimilla loisti "Barbox Veljesten" nimi, vieri käsikärryillä eteenpäin autiota katua pitkin. Sen omistaja sai nyt vielä kadulla väristä kylmässä puolen tuntia, ennenkuin kantomies kolkuttamalla ravintolan ovea sai herätetyksi ensin koko muun kaupungin ja viimeiseksi myös ravintolan väen. Ravintolassa taaskin hän sai hapuilla suljettuna olleen talon ummehtuneessa ilmassa ja vihdoin pujahtaa tyhjänä seisoneen vuoteen hurstien väliin, joita ikäänkuin varta vasten, ennen tilan tekoa, oli pidetty kylmässä.
II
– Muistatko minua, nuori Jackson?
– Ketä sitten jollen sinua? Sinä olet ensimäinen ihminen, jota lapsuudestani muistan. Sinä minulle virkoit, että nuori Jackson oli nimeni. Sinä se minulle sanoit, että jokainen 20:s päivä joulukuuta on minulle paaston ja katumuksen päivä, jota sanotaan syntymäpäiväksi. Luullakseni jälkimäinen ilmoitus oli todellisempi kuin edellinen!
– Ketä minä muistutan, nuori Jackson?
– Sinä muistutat minulle jokapäiväistä, vuoden umpeensa kestävää hallaa. Sinä olet mieltä kukistava, muuttumaton vaimo, sinun ilmeesi on tyly, huulesi ovat ohuet ja kasvosi ovat jäykät kuin vahanaamarin. Sinä olet minusta perkeleen kaltainen; varsinkin kun opetat minulle uskonasioita, sillä sinun kauttasi minä opin niitä vain inhoamaan.
– Muistatteko minua, nuori herra Jackson? – näin kuului ääni toiselta taholta.
– Hartaimmalla kiitollisuudella, herra. Te olitte se valonsäde, joka toi elämääni toivoa sekä eteenpäinpyrkivää kunnianhalua. Teidän luentojanne kuullessani luulin tulevani kelpo lääkäriksi, ja minä melkein olin onnellinen – vaikka yhä vielä asuin tuon hirveän naamarikasvoisen vaimon talossa, ja vaikka yhä vielä söin ja join äänettömänä, ja pelokkaana, istuessani noita naamarikasvoja vastapäätä, niinkuin olin tehnyt joka ainoa, ainoa, ainoa päivä koko kouluaikanani ja niin kauan kuin vain voin muistaa.
– Miltä minä näytän, nuori herra Jackson?
– Minulle te olette ikäänkuin ylempi olento. Te olette niinkuin Luonto, joka minulle itsensä ilmaisee. Mielestäni on kuin kuulisin teitä ja kuin istuisin taas teidän opetuslastenne joukossa, jotka kaikki olivat ääneti ja saivat innostusta teidän olentonne ja oppinne kautta. Teitä muistellessani nousevat silmiini ainoat ilokyyneleet, joita niissä koskaan on ollut.
– Muistatteko minua, nuori herra Jackson? – nauroi taas uusi ääni toisesta nurkasta.
– Liiankin hyvin. Te eräänä päivänä ilmestyitte elämääni niinkuin kummitus, ja ilmoititte, että sen piti yhtäkkiä ja peräti kääntymän toiselle uralle. Te neuvoitte minulle tuolin, joka oli oleva minun vaivaloisena soutu-istuimenani Barbox Veljesten kaleerilaivassa. (Milloin he olivat eläneet, jos koskaan, sitä en tiedä, heistä ei ollut mitään muuta jäljellä paitsi nimi, kun minun täytyi ottaa airo käsiini.) Te neuvoitte minulle, mitä minun piti tehdä ja kuinka paljo palkkaa saada. Te sanoitte minulle, monen vuoden kuluttua, että minä saisin allekirjoittaa Barbox Veljesten nimessä; sitten te taas ilmoititte minulle, että olin otettu sen toiminimen jäseneksi, viimeinpä että toiminimi Barbox Veljekset oli kokonaan minun omani. Enempää en tiedä siitä nimestä enkä itsestänikään.
– Minkäkaltainen
Myöhäinen huokeahintainen juna, jonka kulkemisen parlamentti panee yksityisille yhtiöille ehdoksi antaessaan luvan rautatierakennuksiin.