Mugbyn risteys. Коллектив авторов
astui edelleen, kääntyi takaisin, astui jälleen ikkunan sivuitse ja vilkaisi jälleen ujosti ylös. Kaikki entisellään. Hän poikkesi mutkikkaalle polulle, joka kohosi mäen kukkulalle, – toinen tie kulki mäen juurelle: – hän katsoi taloja sieltä ylhäältä ja kiersi pitkän polvekkeen, niin että hän taas tuli maantielle ja tätä myöten talojen sivuitse. Kasvot lepäsivät yhä vieläkin ikkunalaudalla, mutta ne eivät enää olleet aivan häntä kohti käännetyt. Näkyipä siinä nyt kaksi hienoa kättäkin. Ne näyttivät soittelevan jotakin soittokalua, mutta ei kuitenkaan ainoatakaan säveltä kuulunut hänen korviinsa.
– Mugbyn risteys taitaa olla eriskummallisin paikka koko Englannissa! – virkkoi Barbox Veljekset, jatkaen tietänsä mäkeä alaspäin. – Ensiksi kohtaan täällä rautatiekantajan, joka sepittelee lystillisiä, vuoteen ääressä laulettavia runoja. Ja toiseksi tapaan täällä kasvot ja niihin kuuluvat kädet, jotka soittavat soimatonta soittokalua!
Oli ihana, selkeä päivä marraskuun alussa. Ilma oli kirkas ja virkistävä, ja luonto loisti kauniissa väririkkaudessansa. Melkein kaikki esineet Barbox Veljesten kartanon pihalla Lombardikadun varrella Lontoossa olivat väriltään olleet tummat ja synkät. Toisinaan, kun ilma muualla oli oikein ihana, niin mainitun paikan asukkaat saivat ilokseen nähdä taivaan pippurin ja suolan värisenä. Mutta tavallisesti se oli yhtä harmahtava kuin liuskakivi tai nuuska.
Matkustajaa oli tämä kävely niin huvittanut, että hän seuraavana päivänä tuli uudestaan. Hän joutui talon edustalle vähä aikaisemmin kuin edellisenä päivänä, ja kuuli lasten yläkerrassa laulavan sekä lyövän tahtia käsillään.
– Eipä sieltä nytkään kuulu soittimen ääntä, – sanoi matkustaja kuunnellessaan talonnurkkauksesta, – vaikka sivumennessäni näin sormien taaskin liikkuvan. Mitä lapset laulavat? Herra Jumala, eiväthän he vain laula kertomataulua?
Niin he todellakin tekivät, ja tekivätpä sen suurella ilolla. Noilla ihmeellisillä kasvoilla oli myös ääni, joka johti ja välistä oikaisi lasten laulua. Sen iloinen sävel oli viehättävä. Laulu viimein lakkasi; sen jälkeen kuului lasten äänten mutinaa, ja sitten seurasi taas lyhyt laulu. Matkustaja sai pian selville, että sen aiheena oli par'aikaa kuluva kuukausi ynnä työt sekä toimet, joita sinä kuukautena oli tehtävä pelloilla tai kotona. Sitten kuului pienten jalkain kopinaa ja lapset tulivat jälleen ulos iloisesti huutaen ja hyppien niinkuin edellisenäkin päivänä. Ja samaten kuin eilenkin kääntyivät jälleen kaikki puutarhan porttiin päin ja lennättivät sormisuukkosensa – epäilemättä noille ikkunalaudalla lepääville kasvoille, vaikka Barbox Veljekset epämukavasta, syrjäisestä paikastaan talonnurkalta ei nyt voinut nähdä niitä.
Kun lapset alkoivat hajota, niin hän astui yhtä näistä pienistä kuljeksijoista vastaan – päivettynyttä pellavatukkaista poikanulikkaa, ja sanoi:
– Tule tänne, poikaseni! Sanopas kenen tuo talo on?
Lapsi nosti päivettyneen käsivartensa silmillensä, ja puoleksi kainostellen, puoleksi valmistautuen puolustukseen, vastasi kyynäsvartensa takaa: – Phoeben!
– Ja kuka sitten, – virkkoi taas Barbox Veljekset, puolestaan yhtä ujona kuin tuo lapsikin – kuka on Phoebe?
Siihen lapsi vastasi: – Phoebe? Hän on Phoebe!
Pikkuinen, mutta tarkkahuomioinen mies oli tyystin katsellut puhuttelijaansa ja ikäänkuin ottanut mitan hänen kunnollisuudestaan. Hän laski nyt puolustukseen kohonneen kätensä alemmaksi ja vastasi ylpeästi, aivan kuin hänelle olisi selvinnyt, että toinen oli tottumaton kohteliaasen puhutteluun.
– Phoebe, – sanoi hän, – ei voi olla muu tuin Phoebe. Eikö niin?
– Ei suinkaan.
– No, arveli tuosta lapsi, – mitäs sitten lörpöttelet?
Barbox Veljekset katsoi viisaammaksi muuttaa puheenainetta. – Mitä te tuolla teette? Tuolla ylhäällä huoneessa, missä ikkuna on auki. Mitä te tuolla teette?
– Toulu, – sanoi lapsi.
– Mitä?
– To-u-lu, – kertoi lapsi kovemmalla äänellä, venyttäen sanaa suurella voimalla ja katsellen matkustajaa tuikeasti ikäänkuin olisi arvellut: mitä apua on siitä, että olet suureksi kasvanut, jos olet semmoinen pölkkypää ettet ymmärrä mitään?
– Ahaa, koulu, koulu! sanoi Barbox Veljekset. – Aivan niin, aivan niin! Ja Phoebe teitä opettaa?
Lapsi nyykäytti päätä.
– Kiltti poika.
– Nyt ymmäijät? – sanoi lapsi.
– Kyllä, kyllä nyt ymmärrän. Mitä tekisit kahdella pennyllä, jos antaisin sinulle?
– Ottan namuja.
Kun vastauksen tarkkuus ja jyrkkyys ei antanut matkustajalle mitään enempää puheen aihetta, niin hän hyvin nöyrästi veti luvatut rahat taskusta ja läksi tiehensä.
Mutta nähtyänsä taas nuot kasvot ikkunalaudalla talon sivuitse kulkiessansa, hän ilmaisi läsnäolonsa liikkeellä, joka ei oikein ollut pään nyykäystä, eikä kumarrusta, eikä myöskään hatun nostoa, vaan kainostelevaa liikettä, jossa nämät kaikki kolme yhtyivät tai keskenään taistelivat. Noiden kasvojen silmiä tämä temppu näkyi huvittavan tai ilahuttavan, ja huulet sanoivat nöyrästi: – Hyvää päivää, herra!
– Minun pitää, näen mä, viipyä joku aika Mugbyn risteyksessä. – sanoi Barbox Veljekset aivan toimessaan, katsahdettuansa vielä kerran ratoihin, jotka huolettomasti kulkivat kukin haarallensa. – En vielä saa päätöstäni tehdyksi minkä radan valitsisin. Todenteolla minun pitää vähä perehtyä tähän risteykseen ennenkuin voin tehdä päätökseni.
Ravintolassa hän ilmoitti siis aikovansa viipyä vielä edelleen. Sitten hän illalla taas meni risteyspaikalle paremmin tutustuakseen siihen; samaten hän teki seuraavanakin aamuna, ja samoin taas illalla ja aamulla. Hän puhutteli väkeä asemahuoneella, antoi katseensa seurata milloin tätä, milloin tuota rataa, ja hänestä oli huvittavaa vartioida junien tuloa sekä lähtöä. Ensialussa hän usein pisti päänsä Lampun pieneen koppeliin, vaan tämä ei ollut siellä koskaan tavattavana. Pari tai kaksikin paria pumpulisamettisia hartioita siellä tavallisesti näkyi kumarruksissa valkean edessä; välistä noihin hartioihin kuuluvat kädet pitelivät veistä ynnä leipää ja lihaa. Mutta vastaus kysymykseen: »missä on Lamppu?» oli aina: »toisella puolella rataa,» tahi: »nyt on hänellä joutoaika.» Väliin hän myös tutustui toiseen Lamppuun, mutta se ei ollut hänen Lamppunsa. Matkustaja ei sitäpaitsi enää niin hartaasti halunnutkaan nähdä Lamppua, ettei hän olisi voinut kestää tätä pettymystä. Eikä hän myöskään niin kokonaan antautunut aloittamaansa vaikeaan Mugbyn risteyksen tutkimiseen, että hän olisi laiminlyönyt kävelyään. Päinvastoin hän joka päivä lähti kävelylle ja aina samalle kävelylle. Mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja sateiseksi, eikä tuo ikkuna enää ollut kertaakaan auki.
III
Vihdoin, useampien päivien kuluttua, oli taas ihana, selkeä, virvoittava syysilma. Oli lauvantaipäivä. Ikkuna oli auki ja lapset olivat menneet. Se ei matkustajaa kummastuttanut, sillä hän oli maltillisesti odottanut nurkassansa kunnes lapset olivat menneet.
– Hyvää päivää! – tervehti hän noita kasvoja ikkunalaudalla; tällä kertaa hän nosti hatun kokonaan päästään.
– Jumal' antakoon, herra!
– Minä olen iloinen, että teillä taas on kirkas taivas silmien edessä.
– Kiitoksia, herra. Te olette hyvin hyvä.
– Te olette kivulloinen, pelkään mä?
– En ole, herra. Minulla on hyvin hyvä terveys.
– Mutta, ettekö aina makaa?
– Kyllä,