Mugbyn risteys. Коллектив авторов
minulle: – He, otapas, Lamppu! Tässä on pari kirjaa tyttärellesi. Voiko hän yhtä hyvin kuin ennenkin? – Ja täten kaikki on kaksin verroin tervetulleempaa, nähkääs, herra. Jos hänellä olisi tuhat puntaa rahaa arkussa, niin eipä ihmiset näin paljon pitäisi huolta hänestä. Mutta kun hän on tämmöisenä – se on, ymmärrättehän, lisäsi Lamppu jokseenkin kiireesti, – koska hänellä ei ole tuhatta puntaa arkussansa – he pitävät häntä alati mielessä. Ja mitä nuoriin pariskuntiin tulee, sekä kihlattuihin että jo naimisissa oleviin, niin onhan luonnollista, että tuon kotiin kaikki mahdolliset tiedot heistä, koska ei meidän tienoilla ole yhtään kummankaan lajista pariskuntaa, joka ei tulisi itsestään Phoebelle asiatansa kertomaan.
Tyttö nosti riemulla silmänsä vieraasen ja sanoi:
– Niin, herra, kyllä se on totta. Jos voisin astua ja mennä kirkkoon, niin en tiedä kuinka monta kertaa olisin saanut olla morsiustyttönä. Mutta jos sitä olisin voinut tehdä, niin ehkä joku rakastunut tyttö olisi karsaasti katsonut minuun; näinpä ei mikään tyttö minuun karsaasti katso. Enkä tyynyni alta löytäisi puoltakaan vertaa niin usein hääkakun palasia kuin mitä nyt löydän. – Viimeiset sanat hän lisäsi pienellä huokauksella ja hymyili isälleen.
Nyt tuli pieni tyttö, isoin koululapsista, ja pianpa Barbox Veljekset näki tämän olevan talossa palvelijan virassa, jota hän nyt oli tullut toimittamaan, tuoden mukanaan saavin, mihin hän olisi voinut vaikka hukkua, ynnä luudan, joka oli kolme kertaa hänen pituisensa. Vieras sentähden nousi ja jätti jäähyväiset, lisäten tulevansa toisten jälleen, jos Phoebe sallisi.
Hän oli mutissut tulevansa, jos hänen kävelyllään joskus niin sopisi. Näkyipä se hänelle kävelyllä erinomaisesti sopineen, sillä hän tuli jälleen yhden ainoan päivän kuluttua.
– Te taisitte, arvelen ma, luulla etten koskaan enää tulisi takaisin? – kysyi hän, lyötyänsä Phoebelle kättä ja käytyänsä vuoteen viereen istumaan.
– Miksi niin olisin luullut? – oli tytön kummeksivainen vastaus.
– Minä luulin varmaan, ettette uskoisi minua.
– Luulitteko te varmaan, herra? Onko teitä aina niin vähän uskottu?
– Kylläpä saatan täydellä todella sen sanoa. Mutta ehkä olen minäkin puolestani ollut liian epäluuloinen. Mutta se ei nyt kuulu tähän. Me viime kerralla puhuimme asemahuoneesta. Toispäiväisestä asti olen siellä monta tuntia viettänyt.
– Oletteko te nyt Lähtevä Matkustaja? – kysyi tyttö hymyillen.
– Epäilemättä Lähtevä. Vaan enpä vielä tiedä, mihin lähden. Ette voi millään tavalla arvata, mitä minä matkustan pakoon. Virkanko sen? Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon.
Tytön sormet lakkasivat liikkumasta ja hän katsahti vieraasen epäilevällä kummastuksella.
– Aivan niin, – sanoi Barbox Veljekset, joka istui tuolillaan hiukan levottomasti, – minä matkustan syntymäpäivääni pakoon. Minä olen mielestäni kirja, jota ei enää voi ymmärtää, koska ensimäiset luvut siitä ovat revityt pois ja pois viskatut. Lapsuuteni kului ilman lapsuuden iloja, nuoruuteni ilman nuoruuden suloisia nautintoja, – mitä voi toivoa näin kehnolta alulta? – Vieraan katse osui tytön silmiin, jotka katselivat häntä vilkahtamatta; siitäpä hänen sydämeensä pujahti tunne, joka kuiskasi: Onko soveliasta tämän vuoteen vieressä puhua lapsuuden iloista ja nuoruuden suloisista nautinnoista? Hyi, hyi!
– Se on tautina minussa, – sanoi Barbox Veljekset, hilliten itseänsä ja nähtävällä vaikeudella koetellen niellä alas jotakin, – että aina, tästä asiasta puhuessani, joudun harhateille. En tiedä kuinka satuinkaan siitä puhumaan. Minä toivon sen tulleen siitä, että ennen muinoin kerran mielettömästi luotin erääsen naiseen, josta seurasi katkera pettymys. En tiedä. Nyt olen kokonaan harhateillä.
Tytön sormet ryhtyivät jälleen hiljaa ja hitaasti työhön. Katsoessaan häneen näki vieras, että Phoeben silmät miettiväisesti seurasivat sormien liikuntoa.
– Minä matkustan syntymäpäivääni pakoon, – jatkoi Barbox Veljekset jälleen, – sentähden että se aina on ollut minulle synkkä päivä. Ensimäinen syntymäpäiväni, jona saan olla joutilaana ja vapaana, tulee nyt viiden, kuuden viikon perästä, ja minä lähdin matkaan jättääkseni edellisten syntymäpäivieni paikan kauas taakseni ja koettaakseni musertaa sen päivän olemattomaksi – taikka kumminkin peittääkseni sen näkyvistäni sillä, että kasaan uusia kokemuksia ja tunteita sen päälle.
Kun vieras vaikeni, niin tyttö katsahti häneen, ja pudisti vain päätään osoitukseksi, ettei hän voinut asiaa ensinkään käsittää.
– Te, joka luonteeltanne olette niin onnellisen iloinen, ette voi tätä käsittää, – jatkoi vieras, uudistaen ennen käyttämiänsä sanoja, ikäänkuin niissä olisi joku puolustava voima. – Kyllä tiesin, ettette käsittäisi ja olenkin siitä iloinen. Mutta tällä matkustuksellani, – jolla aion kuluttaa loput päiviäni, sillä olen luopunut kaikista vakinaisen kodin mietteistä – minä, niinkuin te isältänne kuulitte, pysähdyin tähän risteykseen. Sen monet haarat saattoivat minut kokonaan hämille mihin täältä eteenpäin menisin. Enkä ole sitä vieläkään päättänyt, koska yhä epäröin, minkä noista monista teistä valitsisin. Mitä te luulette minun aikovan tehdä? Kuinka monta haararataa te voitte tästä ikkunasta nähdä?
Innokkaasti ulos katsoen vastasi tyttö: – Kuusi.
– Kuusi, – sanoi Barbox Veljekset, tarkastaen häntä yksitotisella hymyllä. – No hyvä! Sitten minä koko suuresta joukosta ensialuksi valitsen nämät kuusi ja aion vähitellen valita niistä yhden, – joka minulle lupaa enimmin hauskuutta – ja kuljen sitten sitä.
– Mutta millä keinoin te, herra, saattekaan tietää mikä niistä lupaa enimmin hauskuutta? – kysyi tyttö, katsellen jälleen näköalaa iloisiksi kirkastuneilla silmillään.
– Niin! – sanoi Barbox Veljekset ja hymyili taaskin yksitotisesti, vaikka hänen olikin jo paljo helpompi puhua. – Aivan niin. Tälläpä keinoin. Sillä siitä, mistä teidän isänne joka päivä voi kerätä niin paljon hyvää tarkoitustansa varten, voinen ehkä minäkin jotakin saada tarkoitusta varten, joka ei ole hyvä eikä paha. Matkustamattoman matkustajan pitää vielä tarkemmin tutustua Mugbyn risteykseen. Hän aikoo yhä edelleen käydä sitä katselemassa, kunnes hän kuhunkin näistä kuudesta rautatiehaarasta saa kiinnitetyksi muiston jostakin, jota hän sen alkupäässä on nähnyt, kuullut tai muuten onkeensa saanut. Ja sitten valitsen tieni näiden muistojen mukaan.
Tyttö, joka jatkoi yhä sormillaan työtään, katsahti taas ulos ikkunasta, ikäänkuin tuo näköala olisi tarjonnut hänelle jotakin uutta, ja hän nauroi ikäänkuin tämä uusi asia olisi häntä suuresti huvittanut.
– Mutta minun ei pidä unohtaa, – sanoi Barbox Veljekset, – koska olen asiasta näin paljo puhunut, pyytää teiltä jotakin. Minä tarvitsen teidänkin apuanne tähän hankkeeseni. Minä tahtoisin kertoa teille, mitä näen noiden kuuden haararadan alkupäissä, joita te tässä makuultanne katselette, ja verrata teidän kanssanne näitä muistoja. Saanko? Sanotaan neljän silmän näkevän enemmän kuin kahden. Minä puolestani sanoisin sen luultavasti riippuvan itse silmistä. Mutta olenpa aivan varma siitä, vaikka olemmekin vasta tulleet tutuiksi, että teidän ja teidän isänne silmät ovat keksineet paljoa parempia asioita, Phoebe, kuin mitä minä ikänä olisin omilla silmilläni keksinyt.
Tyttö ojensi vieraalle oikean kätensä; hän oli aivan ihastuksissaan tästä tarjouksesta, ja kiitti hartaasti.
– Se on hyvä! – sanoi Barbox Veljekset. – Pitääpä minun, koska olen asian näin pitkälle puhunut, pyytää teiltä vieläkin jotakin. Tahdotteko panna silmänne umpeen vähäksi aikaa?
Tyttö teki niin, leikillisesti nauraen tälle kummalliselle