Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola
veturi esiin Port de l'Europesta ja kytkettiin junan eteen. Itse junasillan katon alla oli niin ahdasta, että juna seisoi sen ulkopuolella erään laiturin vieressä, joka kapean satamamerkin tavoin ulkoni sysimustaan pimeyteen, missä muutamat kaasulyhdyt radan varrella loistivat kuin talikynttilät. Rankkasade oli äsken laannut ja jättänyt jälkeensä jääkylmän kosteuden.
Kaikki tämä tuntui joltakin yhtä valtavalta kuin hirvittävältä; se oli läpimärkänä vedestä, siellä täällä veripunaisia tulipilkkuja, epämääräisiä ääriviivoja läpinäkymättömistä ainejoukkioista, yksityisistä vetureista ja vaunuista, junien jäännöksistä, jotka oli jätetty raiteille. Ja tämän varjojen järven syvyydestä kuului hälinää ja kohinaa: jättiläsmäisiä, kuumeisesti läähättäviä hengähdyksiä, vihellyksiä, jotka muistuttivat raiskattujen naisten vihlovia huutoja, etäisiä vaikeroivia torventoitotuksia ja kaiken tämän keskellä lähikatujen melu. Äänekkäästi jaettiin käskyjä yhden vaunun kytkemisestä entisten lisäksi.
Kahtakymmentä minuuttia yli kuuden Roubaud ja Séverine tulivat. Viimeksimainittu oli sivumennen jättänyt avaimen Victoire eukolle, ja Roubaud jolla oli hattu takaraivolla, ahdisteli häntä ja oli levoton ja kiivas, kuin ainakin herra, joka on saanut varrota rouvaansa. Vaimolla sitävastoin oli tiheä harso silmillä ja hän näytti hyvin epävarmalta ja kuin olisi hän aivan lopen uupunut. Matkustajain jono täytti asemasillan ja he liittyivät siihen ja kulkivat junan vieressä, etsien tyhjää ensimäisen luokan vaunua. Kulkuradalla tuli yhä eloisampaa, asemamiehiä tuli vetäen matkatavaravaunuja, eräs tarkastaja koetti tehdä tilaa suurilukuiselle perheelle, ja merkkilyhty kädessä tarkasti aliratamestari vaunujen yhteenkytkemistä. Roubaud äkkäsi vihdoin tyhjän vaunun, johon hän aikoi käskeä Séverinen nousta, kun hänet huomasi asemapäällikkö Vandorpe, joka käveli ensimäisen kaukoliikenneapulaisensa Dauvergnen kanssa, molemmat kädet selän takana ja katsellen vaunujen yhteenkytkemistä. Tervehdittiin ja pysähdyttiin juttelemaan. Aluksi tuli puhe aliprefektin kanssa sattuneesta asiasta, joka oli päättynyt yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten pohdittiin erästä Havressa samana aamuna tapahtuneesta onnettomuudesta, josta sähkösanoma oli saapunut: eräässä veturissa, Lisonissa, joka torstaisin ja lauvantaisin kuljetti pikajunaa kuusi ja kolmekymmentä, oli veivitanko katkennut junan juuri saapuessa ratapihalle. Korjauksen takia veturinkuljettaja, Jacques Lantier, joka oli kotoisin samalta paikkakunnalta kuin Roubaud, ja hänen lämmittäjänsä, Pecqueux, Victoire eukon mies, saivat vapautta pariksi päiväksi.
Séverine odotti vaununoven ulkopuolella, kun taas hänen miehensä näytti hyvin ujostelemattomalta ja huolettomalta keskustellessaan noiden molempain herrain kanssa, jutteli ja nauroi äänekkäästi. Nuori Henri Dauvergne, joka seurasi junaa ylikonduktöörinä, oli tuntenut Séverinen harsosta huolimatta ja äkillisellä liikkeellä vienyt hänet syrjään, niin ett'ei avoinna oleva ovi saanut häntä nyhjätä. Hän pyysi Séverineltä hymyillen ja hyvin kohteliaasti anteeksi ja ilmoitti, että vaunu oli aijottu eräälle yhtiön johtokunnan jäsenelle, joka oli sitä pyytänyt puolta tuntia ennen junan lähtöä. Séverine naurahti hermostuneesti ilman mitään nähtävää syytä ja ylikonduktööri riensi hyvin ihastuneesti takaisin virkatoimiinsa; hän oli näet usein sanonut itselleen, että Séverinestä voisi tulla hyvin miellyttävä rakastajatar.
Rautatienkello näytti kahtakymmentä seitsemää minuuttia yli kuuden. Vielä puuttui kolme minuuttia. Roubaud, joka asemapäällikön kanssa jutellessaan kaukaa oli pitänyt odotussalin ovia silmällä, läksi nyt aivan äkisti hänen luotaan ja palasi Séverinen luo. Mutta vaunut olivat siirtyneet paikoiltaan ja heidän täytyi kulkea muutamia askeleita päästäkseen tyhjään vaunuun. Hän töykkäsi vaimoansa ja pakotti voimakkaalla kädenpuristuksella hänet nousemaan ylös, kun hän tuskallisesta myöntyväisyydestään huolimatta vaistomaisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä.
Eräs matkustaja oli myöhästynyt. Hän kantoi ainoastaan matkahuopaa, oli nostanut suuren sinisen päällystakkinsa leveän kauluksen pystyyn ja painanut pyöreän hattunsa niin alas otsalle, että noiden liekuttavien kaasuliekkien valossa ei kasvoista näkynyt muuta, kuin vähän valkoista partaa. Vaikka matkustaja nähtävästi halusi, ettei häntä nähtäisi, menivät Vandorpe ja Dauvergne lähemmäksi ja kulkivat hänen perässään. Mutta vasta kolmen vaunun päässä siitä, varatun vaunun luona, johon hänellä oli kova kiire päästä, tervehti hän heitä. Se oli hän. Séverine vaipui vapisten eräälle penkille, mutta riemuiten puristi Roubaud kovasti hänen käsivarttaan; nyt oli hän varma siitä, että voisi panna suunnitelmansa toimeen.
Alipäällikkö kohotti nyt lyhtyänsä, jotta veturinkuljettaja tiedustelisi, oliko rata selvä. Kaksi vihellystä kuului ja vaihteen luona oleva punainen valo vaihtui valkoiseen. Matkatavaravaunun ovella odotti konduktööri lähtömääräystä, minkä hän sitten toisti. Veturinkuljettaja antoi vielä pitkän ilmoitusmerkin, avasi järjestimen ja päästi irti. Juna lähti liikkeelle. Aluksi oli liikunta huomaamatonta, mutta sitten vieri juna matkoihinsa. Se liukui Port de l'Europen alatse Batignolles-tunneliin. Junasta, joka juuri kuin vuosi verta avoimista haavoista, näkyi ainoastaan kolme takana olevaa lyhtyä, tuo punainen kolmikas. Vielä muutamia sekunteja saattoi sitä seurata yön kaameaan pimeyteen. Nyt kiiti se tiehensä täydellä koneella eikä mikään enää voinut sen vauhtia hillitä. Juna katosi.
II
Asuinrakennus Croix-de-Maufrasin luona on viistoon puutarhasta, jonka läpi kulkee rautatie, ja niin lähellä rataa, että se tärisee, kun juna kulkee ohitse. Ken kerrankaan, vaikka nopeastikin, on matkustanut sen ohi, hän ei sitä unhoita, vaan tuntee sen jälleen hyvin, vaikk'ei tiedäkään siitä mitään sen lähemmin, se kun tuossa on suljettuna ja hyljättynä harmaine akkunaluukkuineen, joista länsituulet ovat värin vieneet. Ja tämä hyljätyntila lisää vielä hiljaisuutta, mikä vallitsee tässä etäisessä kolkassa, jossa ei lieuen matkalla näe ainoatakaan ihmisolentoa. Ainoa, mikä siellä on, on portinvartijan tupa sen tien varrella, joka kulkee radan yli Doinvilleen, mikä sijaitsee viiden kilometrin päässä sieltä.
Nyt kysymyksessä olevana iltana tuli eräs matkustaja, joka Barentinissä oli astunut pois Havren junasta, kulkien pitkin askelin Croix-de-Maufrasiin viepää polkua.
Portinvartijan puutarhassa oli nuori tyttö ottamassa vettä kaivosta. Hän oli kahdeksantoista vuotias, kookas, vaaleva ja voimakas, voimakaspiirteisine suineen, suurine vihertävine silmineen, sekä mataline otsineen, joka näkyi tuon tuuhean, raskaan tukan alta. Kaunis ei hän ollut, hänellä oli tukevat lonkat ja käsivarret olivat jykevät kuin pojalla. Huomatessaan vaeltajan, kun tämä tuli polkua pitkin, laski hän sangon maahan ja juoksi aidassa olevan veräjän luo.
– Kas vaan, Jacques!
Mies nosti päänsä pystyyn. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkuusi vuotta ja oli myöskin pitkä ja suuri ja pulskannäköinen pyöreine, säännöllisine kasvoineen, joita pilasi ainoastaan liian voimakkaat leukapielet. Hänellä oli tuuhea, kihara tukka ja viikset, jotka olivat niin paksut ja tummat, että ihon kalpeus sitäkin selvempänä esiintyi. Hienoine hipiöineen ja puhtaaksi ajettuine kasvoineen olisi häntä voinut luulla herrasmieheksi, ellei muualla olisi ollut häviämättömiä merkkejä hänen ammatistaan, nimittäin noita keltaisia rasvapilkkuja käsissä, jotka kuitenkin olivat pysyneet pieninä ja pehmeinä.
– Hyvää iltaa, Flore, vastasi hän.
Mutta kiille sammui hänen suurista mustista, melkein kultapilkkuisista silmistään, niiden yli ikäänkuin vetäytyi punertava kalvo. Hän loi katseensa maahan ja käänsi silmänsä poispäin, äkisti hämillään, milt'ei pahoinvoipana. Ja koko ruumiineen vetäytyi hän vaistomaisesti takaperin. Tyttö, joka seisoi siinä liikkumattomana ja katseet häneen kiinnitettynä, oli huomannut tämän tahattoman vapistuksen, jota mies koetti hillitä. Se kohtasi viimeksi mainittua joka kerta, kun hän tuli lähelle naista. Se näytti saattavan tytön vakavaksi ja synkäksi. Kun mies hämilläänoloaan salatakseen kysyi, oliko tytön äiti kotona, vastasi hän ainoastaan nyökäyttämällä päätään ja meni pois tieltä, jotta mies voisi kävellä häneen koskettamatta, ja palasi sanaakaan sanomatta suorana ja ylpeänä kaivolle.
Jacques kulki reippain askelin tuon kapean puutarhan