Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola
Plasfansiin, jossa hän myöhemmin kävi teknillistä koulua. Hän oli Phasie tädille hyvin kiitollinen ja sanoi saavansa kiittää tätä siitä, että hänestä oli tullut ihminen. Kun hän kaksi vuotta palveltuaan oli päässyt ensi luokan koneen kuljettajaksi Länsiradan yhtiöön, oli hän tavannut äitikumminsa, joka oli mennyt uusiin naimisiin erään ratavartijan kanssa, jonka nimi oli Misard, ja ensimäisessä avioliitossaan saamiensa kahden tytön kanssa joutunut asumaan tähän syrjäiseen soppeen Croix-de-Maufrasin luo. Vaikka tuskin oli neljänkymmenen viiden ikäinen, oli Phasie täti, joka ennen oli ollut niin hyvinvoivan näköinen, pitkä ja pulska, nyt laiha ja keltainen ja hänellä oli alituisen vilunpuistatuksia; hän näytti nyt kuudenkymmenen vuoden ikäiseltä.
Hän päästi ilohuudon.
– Mitä, sinäkö se olet, Jacques!.. Suuri poika-kultaseni! Olipa se oikea yllätys!
Hän suuteli vaimoa poskille ja kertoi, että hän aivan odottamatta oli saanut lomaa kahdeksi päiväksi. Hänen veturistaan, Lisonista, oli tänä aamuna Havreen saavuttaessa katkennut muuan veivitanko, ja kun korjausta ei voitu toimittaa vähemmässä ajassa kuin vuorokaudessa, oli hänen ryhdyttävä toimeensa vasta seuraavana iltana pikajunassa kuusi ja neljäkymmentä. Hän oli silloin saanut tulla tervehtimään Phasieta, ja lupasi olla täällä yötä sekä palata Barentinista vasta aamujunalla seitsemän ja kaksikymmentä kuusi. Hän puristeli Phasien laihtuneita käsiä omissaan ja kertoi, kuinka levottomaksi hän oli tullut tädin viime kirjeen johdosta.
– Niin, niin, poikani, tämä ei enään vetele. Teitpä kiltisti arvatessasi, että minä kernaasti tahdoin sinua tavata. Mutta minä tiesin sinulla olevan paljon työtä, enkä uskaltanut pyytää sinua tulemaan. Mutta nyt sinä siis olet täällä ja minulla on sydämelläni niin paljon, niin paljon, mitä tahtoisin sanoa sinulle.
Hän vaikeni ja katsoi peljästyneenä ulos akkunasta. Oli vielä siksi valoisaa, että hän saattoi nähdä miehensä, Misardin, radan toisella puolella, missä hän oleskeli tuollaisessa lautasuojuksessa, jonkalaisia oli joka viidennen tai kuudennen kilometrin kohdalla. Liikenneturvallisuuden suojaamista varten olivat nämä vahtituvat sähkölennätinyhteydessä toistensa kanssa. Vaimon ja Floren pitäessä huolta ylikäytävän luona olevasta veräjästä, oli Misardista tehty ratavartija.
Häntä pöyristi ja hän alensi ääntään, juuri kuin voisi mies muuten kuulla, mitä hän sanoi.
– Luulen, että hän antaa minulle myrkkyä.
Jacques säpsähti saadessaan tämän hämmästyttävän luottamuksen, ja silmät, jotka hän käänsi akkunaan päin, saivat uudelleen tuon omituisen hämmästyneen ilmeen; niiden yli vetäytyi jälleen sama kevyt, punertava kalvo.
– Joutavia, täti Phasie, sinä vaan mielessäsi kuvittelet sellaista, mutisi hän. Hänhän näyttää niin siivolta ja heikolta.
Havreen menevä juna oli juuri kulkenut ohi, ja Jacques piti silloin varansa, tarkastellakseen Misardia kun tämä oli ulkona vahtituvasta ja nosti punaisen ilmoitusmerkin. Hän oli pieni ja heikko varreltansa, kärsimyksen uurtamine kasvoineen ja ohuine, vaaleine hiuksineen ja partoineen. Hän näytti harvasanaiselta, vaatimattomalta ja kärsivälliseltä sekä hyvin myöntyväiseltä ja kohteliaalta esimiestensä edessä. Hän meni sitten taas vahtitupaansa, pannakseen muistiin ajan, jolloin juna oli kulkenut ohi, ja painakseen sähkönappeihin, ilmoittaakseen lähinnä edelliselle vartijalle, että rata oli selvä, ja jälkimäiselle, että juna oli tulossa.
– Voi, sinä et tunne häntä, alkoi Phasie täti uudelleen. Minä sanon sen sinulle, hän syöttää minulla jotakin iljettävää. Minä kun olin niin voimakas, että olisin voinut syödä hänet suuhuni, ja nyt tuo kurja raukka lopen tuhoaa minut.
Melkein kuumesairaana äänettömästä katkeruudestaan ja pelostaan, tunsi hän ihastuvansa, tavatessaan vihdoinkin jonkun, joka tahtoi häntä kuulla, ja hän kevensi nyt sydäntänsä. Mitä olikaan hän ajatellut, mennessään uusiin naimisiin tuollaisen kavalan olennon kanssa, joka ei omistanut rakkautta niin rahtuakaan, hän, joka oli viisi vuotta vanhempi, ja jolla oli kaksi tyttöä, toinen jo kuusivuotias ja toinen kahdeksan vuoden ikäinen? Siitä oli kohta kulunut kymmenen vuotta kun hän oli tehnyt tuon tyhmyyden, eikä tuntiakaan ollut kulunut, ilman että hän oli saanut sitä katua. Sehän oli kurjuudessa elämistä, täydellistä karkoitusta tähän jääkylmään loukkoon, jossa häntä yhtämittaa paleli, niin että hän värisi, ja jossa hänellä oli kuolettavan ikävää, ei ainoatakaan puhetoveria, ei edes naapurivaimoa. Mies oli entinen ratakiskojen panija ja ansaitsi nyt kaksitoista sataa frangia ratavartijana, vaimo oli saanut alun pitäen viisikymmentä frangia veräjästä, jota nykyisin hoiti Flore, ja siinä eli koko heidän nykyinen ja tulevainen elämänsä, ilman toivoa paremmasta, mutta sillä varmuudella, että saisivat elää ja kuolla tässä pesässä tuhannen lieuen päässä muista ihmisistä.
Hän ei puhunut siitä lohdutuksesta, mikä hänellä oli ollut, ennen kun tuli kipeäksi, silloin kun mies työskenteli soranajossa ja hän yksin tytärtensä kanssa hoiti veräjää. Hänellä oli näet silloin koko linjalla Rouenista Havreen sellainen maine kauneudestaan, että rata-insinöörit sivumennen aina kävivät hänen luonaan, vieläpä kilpailivat hänen suosiostaan. Mies ei häirinnyt ketään, hän oli mukautuvainen kaikkia kohtaan, hiipi ovista sisään, meni ja tuli mitään näkemättä. Mutta näistä huvituksista oli tullut loppu, ja hän istui nyt siinä viikkoja ja kuukausia samalla tuolilla ja samassa yksinäisyydessä, ja tunsi tunti tunnilta riutuvansa yhä enemmän.
– Minä sanon sinulle, toisti hän lopuksi, että hän väjyy henkeäni, ja niin pieni kuin onkin, tulee hän tekemään minusta lopun.
Kiivas soitto sai hänet jälleen näyttämään levottomalta. Se oli lähinnä edellinen ratavartija, joka ilmoitti Misardille, että Pariisiin menevä juna lähestyi ja akkunan edessä olevan merkinantolaitoksen viisari osoitti suuntaa. Hän vaiensi soiton ja meni ulos, antaakseen kahdella torventörähdyksellä merkin junalle. Flore sulki veräjän ja näytti merkkiä nahkakoteloon pistetyllä lipulla. Juna, joka vielä oli käänteen peitossa, kuului lähenevän yhä lujemmin kohisten. Kovasti täristen se kulki ohi salaman kaltaisella nopeudella, uhaten tuolla voimakkaalla ilmanvedolla pyyhkäistä matalan tuvan mukaansa. Flore oli jo palannut vihannestensa luo, kun taas Misard oli asettanut pysähdysmerkin ohimenneen junan jälkeen ja otti punaisen merkin pois vastakkaiselta puolelta. Uusi soitto, josta seurasi toisen viisarin nouseminen, ilmoitti näet, että juna, joka oli ollut siinä viisi minuuttia sitten, nyt oli kulkenut seuraavan vartijan ohi. Hän astui jälleen sisälle, antoi tiedon lähimmille vartijoille, merkitsi ohikulun muistiin ja istuutui odottamaan muita junia. Alati teki hän samaa työtä kahdentoista tunnin ajan, ja hän eli siinä ja söi siinä, lukematta riviäkään sanomalehdestä ja ainoankaan ajatuksen näyttämättä mahtuvan hänen kokoonpainuneeseen kalloonsa.
Jacques, jolla ennen oli ollut tapana laskea äitikumminsa kanssa leikkiä tämän valloituksista rata-insinöörien keskuudessa, ei voinut olla hymyilemättä ja kysyi:
– Kentiesi on hän mustasukkainen?
Matta Phasie kohautti sääliväisesti olkapäitänsä ja hymy näkyi väkistenkin hänen raukeista silmäparoistaan.
– Poikani, mitä sinä puhut? Hänkö mustasukkainen! Hän ei milloinkaan välittänyt siitä, kun se ei maksanut hänelle mitään.
Uudelleen väristen jatkoi hän:
– Ei, ei, siitä hän ei paljoa välittänyt. Hän välittää ainoastaan rahoista… Se häntä ärsyttää, näetkös, kun minä en tahdo antaa hänelle niitä tuhatta frangia, jotka perin isältäni viime vuonna. Hän uhkasi silloin, että se koituisi minulle onnettomuudeksi ja minä sairastuin… Enkä minä ole ollut terveenä siitä saakka, niin, juuri siitä ajasta saakka.
Jacques ymmärsi nyt, ja kun hän luuli, että Phasie sairaudessaan katseli kaikkea pahalta puolelta, koetti hän jälleen puhua hänelle järkeä. Mutta eukko pudisti vaan päätään, hänellä oli omat ajatuksensa. Vihdoin virkkoi hän:
– No, silloinpa lienee, jos tahdotte saada siitä lopun, yksinkertaisin