Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola
saadessaan esikoisensa, Clauden. Mutta ei kumpaisellakaan hänen veljistään, ei Claudella eikä Etiennellä, joka syntyi myöhemmin, näkynyt olleen mitään haittaa siitä, että heillä oli ollut äiti, joka vielä oli lapsi, ja isänä sellainen poika, kuin kaunis Lantier, jonka häijyys maksoi Gervaisille niin monta kyyneltä.
Ehkäpä sentään hänen veljensäkin kantoivat kärsimyksiänsä, joista eivät tahtoneet puhua. Eritotenkin vanhin, jota vaivasi niin hurja himo olla maalari, että häntä nimitettiin puolihulluksi neroksi. Perheessä ei paljon ollut luonteen vakaisuutta, ja monessa heistä oli jotakin vaillinaista.
Toisin hetkin hän varsin hyvin tunsi tämän perinnöllisen puutteen; ei silti, että hänellä olisi ollut heikko terveys, sillä ainoastaan noiden taudinpuuskien aiheuttama levottomuus ja häpeä oli ennen häntä laihduttanut. Mutta hän saattoi aivan äkisti kadottaa tasapainon; hänessä oli kuin halkeamia, kuin aukkoja, joiden kautta hänen oma itsensä pakeni pois, suuren savupilven ympäröimänä, joka rumensi kaiken. Hän ei enään ollut oma herransa, vaan lihaksiensa, sisällään raivoavan villipedon orja. Hän ei kuitenkaan koskaan juonut, kieltäytyi ottamasta pientä konjakkilasiakaan, sillä hän oli huomannut, että pieninkin alkohoolipisara riisti häneltä järjen. Ja hän kuvitteli mielessään, että hän sai kärsiä muiden takia – esi-isiensä takia, jotka olivat juoneet, juoppouteen vajonneiden sukupolvien takia, joilta hän oli perinnyt turmeltuneen veren, hitaasti riuduttavan myrkyn, villiytymisen, joka saattoi hänet susien kaltaiseksi, jotka metsässä vaanivat naisia ja repivät ne kappaleiksi.
Jacques nousi kyynärpäähänsä nojaten ylös ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena mustaan tunnelin aukkoon; ja uusi nyyhkytys kulki hänen ruumiinsa läpitse, kupeilta ylös niskaan, hän kaatui jälleen ja vieri maassa tuskasta kirkuen.
Hän oli tahtonut tappaa hänet! Hän tunsi jälleen tuota vihlovaa, ilkeätä tunnetta. Tuntui siltä, kuin olisi sirppi tunkeutunut hänen omaan ruumiiseensa.
Miten hän miettikään, ei hän voinut saada takaisin levollisuuttansa: Hän oli tahtonut tappaa hänet ja hän olisi ehdottomasti sen tehnyt, jos tyttö nyt olisi ollut siinä paljain rinnoin.
Hän muisti varsin hyvin tuskin olleensa kuusitoista vuotias, kun hänet ensi kerran oli vallannut tämä tauti eräänä iltana, kun hän leikki tytön kanssa, joka oli hänelle sukua ja kahta vuotta nuorempi kuin hän; tyttö oli langennut ja silloin oli hän syöksynyt hänen kimppuunsa. Seuraavana vuonna oli hän, sen hän muisti: hionut veitsen, jonka aikoi pistää erään pienen vaalean tytön kaulaan, tämä kun joka aamu kulki hänen ovensa ohitse. Sitten seurasi kaikkien niiden kamala rivi, jotka olivat ärsyttäneet hänen kuohahtavaa murhanhimoansa: naisia, joiden ohi hän oli kulkenut kadulla tai jotka hän sattumalta oli saanut naapureiksensa. Varsinkin yksi, nuori, vastanaitu rouva, joka istui hänen lähellänsä teaatterissa ja nauroi ääneensä; hänen oli täytynyt paeta teaatterista kesken erästä näytöstä, jott'ei olisi heittäytynyt hänen kimppuunsa ja pistänyt häntä kuoliaaksi.
Ei hän tuntenut heitä, ja mistä se siis johtui, että hänet valtasi sellainen raivo heitä vastaan? Sillä joka kerta oli se kuin hillitöntä, sokeata raivoa, kuin sammuttamatonta janoa kostaa hyvin vanhoja loukkauksia, joita hän ei edes oikein muistanut! Tuliko se siis kaukaa, jostakin pahasta, minkä naiset olivat tehneet hänen rodullensa, vihankaunasta, miehestä toiseen kulkeneesta, ensimmäisestä uskottomuudesta luolien syvyydessä? Ja noiden kohtausten sattuessa, tunsi hän ikäänkuin pakkoa taistella, valloittaa ja, kukistaa naisen, häpeällistä tarvetta kaataa hänet kuoliaana maahan kuin jonkin otuksen, jonka on ainiaaksi temmannut luokseen. Hänen päätään särki että se olisi voinut haljeta hänen koettaessaan etsiä vastausta tähän, hän tiesi liian vähän, luuli hän, hänen aivonsa tylstyivät siitä tuskasta, jota hän tunsi ollessaan pakoitettu tekoihin, joihin nähden hänen tahdollaan ei ollut mitään merkitystä, ja joiden syytä hän ei voinut ymmärtää.
Uudelleen kulki juna ohitse, ja ukkosen tavoin joka jylisee ja sitten häipyy avaruuteen, hautautui se tunneliin, ja Jacques nousi seisoallensa, pidätti kyyneleitäntä ja koetti näyttää viattomalta, ikään kuin olisi tämä tuntematon, välinpitämätön ihmisjoukko voinut kuulla hänen äänensä. Miten usein olikaan hän tuollaisen taudinpuuskan ohimentyä säpsähtänyt kuin rikoksellinen pienimmänkin äänen kuullessansa. Hän tunsi olevansa levollinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun hän, erossa kaikista ihmisistä, oleskeli veturissansa. Kun se tärisevillä pyörillään vei häntä salaman nopeudella eteenpäin, kun hän käsi nopeudenjärjestimen päällä kokonaan syventyi radan ja merkinantojen tähystelemiseen, oli hän ajatuksista vapaa ja hengitti täysin keuhkoin tuota raitista, puhdasta ilmaa, joka myrskytuulen tavoin aina lehahti häntä vastaan. Siksi oli hän niin kiintynyt veturiinsa, se oli kuin rakastajatar, jonka luona hän saavutti ainoastaan rauhaa ja onnellisuutta.
Teknillisen koulun käytyänsä oli hän terävästä älystään huolimatta valinnut veturinkuljettajan ammatin juuri sen yksinäisyyden ja huumautumisen takia, jossa hän siinä saattoi olla. Hän ei muuten ollut kunnianhimoinen, ja kun hän neljässä vuodessa oli ylentynyt ensimmäiseksi veturinkuljettajaksi ja jo ansaitsi 2,800 frangia, joka hiili- ja öljysäästöjen kanssa nousi 4,000 frangiin, ei hän kohottanut toiveitansa ja haaveitansa sen korkeammalle. Hän näki kolmas- ja neljäsluokkaisten toveriensa eli konetyömiesten, jotka yhtiö otti oppilaiksi ja opetti ammattiinsa, melkein kaikkien menevän naimisiin vähäpätöisten työläisnaisten kanssa, joita ei nähnyt koskaan muulloin kuin junien lähtiessä, jolloin he tulivat tuomaan ruokakorejansa. Kunniahimoiset toverit, eritotenkin jos olivat käyneet teknillisen koulun, viivyttivät naimistaan kunnes pääsivät varikonpäälliköiksi toivoen saavansa vaimon jostakin porvariperheestä, hattua käyttävän naisen.
Hän pelkäsi naisia, ja mitä olikaan hänellä heidän kanssaan tekemistä? Milloinkaan ei hän menisi naimisiin; hänellä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin yksinänsä, rauhatta ja levotta, kiitää veturillansa edestakaisin. Kaikki hänen esimiehensä pitivätkin häntä erinomaisena veturinkuljettajana, joka ei juonut, ja jolla ei ollut mitään selkkauksia naisten kanssa. Syrjäiset toverit tekivät pilkkaa hänen liikanaisen siivosta elämästänsä, ja toiset tunsivat salaista levottomuutta, kun hän kalmankalpein kasvoin ja värittömin katsein vaipui äänettömään synkkämielisyyteen. Miten olikaan hän aina vapaana ollessansa munkin tavoin sulkeutunut pieneen huoneeseensa Rue Cardinetin varrelle, josta saattoi nähdä Batignollesin varikon, mihin hänen veturinsa kuului.
Jacques yritti nousta ylös. Mitä oli hänellä täällä ruohostossa tekemistä tänä leutona, sumuisena talviyönä? Kedot olivat yhä pimeään verhoutuneina, ainoastaan taivas oli valoisa; tuo hieno usva oli kuin himmeäksi hiotusta lasista tehty suunnaton kupu, jota valaisi sen taakse piiloutuneen kuun vaaleankeltainen heijastus; ja tuo tumma näköpiiri lepäsi kuoleman kaltaisessa rauhassa. Kello lienee tulossa kymmenen ja silloinpa olisi parasta palata kotiin ja mennä nukkumaan.
Mutta veltostuneessa tilassaan hän näki palaavansa Misardin asuntoon, nousevansa ullakon rappusia ylös ja heittäytyvänsä pitkälleen heiniin Floren huoneen viereen. Hänet erottaisi tytöstä ainoastaan yksinkertainen puuseinä ja hän kuulisi hänen hengityksensä, ja kun Flore ei milloinkaan lukinnut oveansa, voisi hän muitta mutkitta mennä hänen luokseen.
Ja jälleen valtasi hänet ankara väristys ja mielessään kuvitellen Florea makaamassa vuoteellansa vaipui hän ankarasti nyyhkyttäen takaisin maahan. Voi, hän oli tahtonut tappaa hänet!
Hän oli tukehtumaisillansa kuoliaaksi ajatellessaan, että jos hän nyt menisi kotiin, syöksyisi hän sisään ja tappaisi hänet hänen vuoteeseensa. Mitä se teki, ett'ei hänellä ollut mitään asetta; hän tunsi, että petoeläimen vaisto ja halu kostaa vanhoja vääryyksiä pakoittaisi hänet vastoin tahtoansa työntämään oven auki ja kuristamaan hänet.
Ei, ei! mieluummin kuljeskelisi hän yön kedolla, eikä palaisi sinne!
Hän syöksyi ylös ja pakeni uudelleen.
Puolen tunnin ajan kiiti hän edestakaisin kedolla, kuin olisivat häntä kannustaneet kaikkien kauhujen irtipäästetyt kahlekoirat. Mäkiä ylös ja alas ahtaisiin alhoihin. Perätysten tapasi hän pari puroa: hän kahlasi niiden yli