Ihmispeto: Siveysromaani. Emile Zola
alottaa uudestaan, täytyi taistella itsensä kanssa, jott'ei heittäytyisi ensimmäisen naisen kimppuun, minkä sattumalta tapaisi.
Syvä hiljaisuus ja avara yksinäisyys rauhoittivat häntä kuitenkin hiukan, ja hän vaipui unelmoimaan hiljaisesta ja yksinäisestä elämästä, sellaisesta kuin esim. tässä autiossa seudussa, missä hän voisi kulkea kulkemistansa, tapaamatta ainoatakaan ihmistä.
Hän lienee tietämättään kääntynyt ympäri, sillä hän saapui nyt radalle toiselta puolelta, kuljettuaan suuren puoliympyrän pensaskasvuisten kukkulain joukossa tunnelin yläpuolella. Hän kääntyi ympäri harmissansa ja peljäten taas kohtaavansa ihmisiä. Koettaessaan sitten kiertää erään kukkulan taitse, kulki hän harhaan, eikä tuntenut itseänsä ennen kun rautatien säleaidan luona, juuri siinä, missä rata tuli ulos tunnelista ja lähellä niittyä, jolla hän vast'ikään oli vaikeroinut. Siinä seisoi hän nyt voitettuna, kun aluksi heikko, mutta sitten sekunnin kuluttua kasvava kohina maan sisuksista tulevasta junasta naulitsi hänet paikalleen. Se oli Havreen menevä pikajuna, joka oli lähtenyt Pariisista kuusi ja kolmekymmentä, ja joka kulki tästä ohitse yhdeksän ja kaksikymmentä viisi, se oli sama juna, jota hän tavallisesti kuljetti joka toinen päivä.
Jacques näki aluksi tunnelin mustan kidan käyvän valoisaksi kuin uuninsuu, kun puut syttyvät tuleen. Nyt tuli veturi kovasti jyristen ja sen suuresta, ympyriäisestä silmästä, etupuolella olevasta lyhdystä, lankesi häikäisevä valo yli kentän ja pitkin raiteita syttyi pitkä kaksoisrivi tulenliekkejä. Mutta tuo kaikki vaikutti salamankaltaisen ilmiön tavoin: vaunut tulivat heti jäljestä voimakkaasti valaistuine akkunoineen ja täyteen ahdettuine vaunuineen ja kiitivät ohi niin huimaavalla vauhdilla, että silmä oli epävarma siitä, mitä se todellisuudessa oli saanut nähdä.
Mutta vaikka tuota kaikkea ei kestänyt enempää kuin neljäsosa sekuntia, huomasi kuitenkin Jacques varsin hyvin erään valaistun vaununakkunan lävitse, kuinka muuan mies oli kaatanut toisen kumoon ja pisti häntä puukolla kurkkuun, jolla aikaa musta ainejoukkio, kentiesi joku kolmas henkilö, mutta mahdollisesti myöskin joitakuita alasromahtaneita matkakapineita, makasi raskaasti murhatun suonenvedon tapaisesti koukistuneiden jalkojen päällä. Juna oli kadonnut Croix-de-Maufrasiin päin ja siitä näkyi pimeässä ainoastaan kolme takana olevaa lyhtyä, punainen kolmikas.
Kuin kiinninaulattuna paikalleen seurasi nuori mies katseellansa junaa, jyrinän häipyessä seudun syvään rauhaan. Olikohan hän nähnyt oikein? Hän oli epävarma eikä voinut enään väittää todelliseksi tätä näkyä, joka oli tullut ja mennyt kuin salama. Ei ainoakaan kasvojenpiirre tämän murhanäytelmän molemmista näyttelijöistä elänyt hänen mielessään. Tuo musta esine oli varmaankin matkahuopa, joka oli pudonnut uhrin päälle. Aluksi oli hän kuitenkin luullut eroittavansa hienot, kalpeat kasvot paksun, hajallaan olevan hiuskasan alta. Mutta tuo kaikki meni sekaisin ja haihtui kuin unessa. Silmänräpäyksen näyttäytyivät vielä samat, mutta katosivat sitten ainiaaksi. Varmaankin oli se pelkkää mielikuvitusta. Ja kaikki tämä jähmetytti häntä ja näytti hänestä niin tavattoman omituiselta, että hän lopulta uskoi sen olleen harhanäyn, minkä hänen vast'ikään kärsimänsä hirveä taudinpuuska oli synnyttänyt.
Jacques kuljeskeli vielä lähes tunnin vaipuneena sekanaisiin unelmiinsa. Hän oli aivan masentunut; ja kuumetta oli seurannut kova sisällinen kylmyys. Vastoin aikomustansa palasi hän vihdoin Croix-de-Maufraniin päin. Saavuttuaan takaisin Misardin tuvalle, sanoi hän itsekseen, ei hän menisi sisälle, vaan nukkuisi tuvan toisen päädyn luona olevassa vähäisessä vajassa. Mutta valoviiru tunkeutui esiin oven alta ja hän työnsi koneenomaisesti oven auki, mutta kynnyksellä pidätti hänet odottamaton näky, joka hänelle silloin näyttäytyi.
Misard oli siirtänyt voiruukun nurkkaan ja ryömi nyt pitkin permantoa, lampun valossa tunnustellen seinää kevyillä koputuksilla. Kuullessaan kolinaa ovelta, nousi hän ylös, mutta ei näyttänyt vähintäkään hämmästyneeltä ja sanoi, kuin olisi se ollut luonnollisin asia maailmassa:
– Tulitikut ovat pudonneet permannolle.
Ja asetettuaan voiruukun paikoillensa, lisäsi hän:
– Olen ollut noutamassa lyhtyäni, sillä minä huomasin äsken paluumatkalla ollessani, että radalla makaa joku… Otaksuttavasti on se joku kuollut.
Jacques, joka aluksi oli joutunut hämilleen ajatellessaan Misardin etsivän Phasie tädin rahoja ja siten saanut epäilyksensä eukon väitteiden suhteen muuttumaan varmuudeksi, tuli niin liikutetuksi tästä ruumiin löytämistä koskevasta uutisesta, että unhoitti sen toisen murhenäytelmän, jota näyteltiin tässä yksinäisessä tuvassa. Kohtaus vaunussa, pikainen kuvaelma miehestä, joka murhasi toisen, esiintyi jälleen salaman nopeudella.
– Mies radalla! Missä sitten? kysyi hän ja kalpeni.
Misard oli juuri kertomaisillaan, että hän oli reivillä saanut kaksi ankeriaista ja että hänellä oli ollut kova kiire tulla kotiin pannakseen ne piiloon. Mutta eihän hänen tarvinnut ottaa tuollaista poikaa uskoaksensa. Hän teki sen vuoksi epämääräisen eleen ja vastasi ainoastaan:
– Se on tuolla päin – taitaa olla viidensadan metrin päässä.
Saadanhan katsoa.
Samassa silmänräpäyksessä Jacques kuuli jotakin mätkähtävän yläpuolellansa ja säpsähti peljästyksestä.
– Ei se mitään ole, sanoi ukko, Flore siellä vaan liikuskelee.
Ja Jacques kuuli nyt todellakin, kuinka tyttö laski molemmat paljaat jalkansa lattialle. Hän oli varmaankin odottanut Jacquesia ja raotti nyt ovea kuunnellaksensa.
– Minä tulen mukananne, sanoi Jacques. Oletteko varma siitä, että hän on kuollut.
– Olen, siltä se näytti. Mutta saadaanhan katsoa tarkemmin lyhdyn valossa.
– No, mitä te siitä arvelette? Se on kai tapaturma?
– Se on mahdollista. Se on kentiesi joku iloinen sielu, jonka yli on ajettu, taikka joku matkustaja, joka on hypännyt pois junasta.
Jacques vapisi.
– Kiiruhtakaa! Kiiruhtakaa!
Ei milloinkaan ollut häntä vallannut noin kuumeinen kiihko ottaa selko jostakin asiasta. Sillä välin kun Misard, ilmaisematta mitään mielenliikutusta, valaisi rataa lyhdyllä, oli hän suutuksissaan hänen hitautensa johdosta ja juoksi edellä, juuri kuin olisi häntä kannustanut ruumiillinen himo, sama sisällinen tuli, joka kohtaamisen hetkellä jouduttaa rakastuneiden askeleita. Hän pelkäsi sitä, mikä häntä odotti ja kiiti kuitenkin sinne, jännittäen kaikki lihaksensa. Perille päästyään, kun hän oli syöksymäisillään alaspäin kulkevan radan lähellä olevaa mustaa kasaa vastaan, jäi hän siihen seisomaan kuin kiinninaulattuna ja vapisi kiireestä kantapäähän saakka. Ja tuskastuneena siitä, ett'ei voinut nähdä mitään selvästi, alkoi hän kiroilla tuota toista, joka oli niin hidasliikkeinen ja jolla oli vielä neljättäkymmentä askelta kuljettavana.
– Mutta, Jumalan tähden, tulkaa nyt jo!
Jos hän olisi hengissä, voitaisiin häntä auttaa.
Misard tulla kuhnusteli hiljakseen eteenpäin. Lyhdyllä valaistuaan ruumista sanoi hän:
– Joutavia! Hän on saanut kylliksensä.
Kuolleen oli varmaankin vaunu työntänyt kumoon ja oli hän langennut kasvoillensa maahan korkeitansa puolen metrin päähän radasta. Päästä näkyi ainoastaan sileä, valkoinen hiuskiehkura. Jalat olivat harallaan ja oikea käsivarsi oli kuin irtireväistynä, kun taas vasen oli rinnan alle taivutettuna. Hän oli hyvässä puvussa ja hänen yllään oli suuri, sinisestä verasta tehty päällystakki, upeat jalkineet ja hienot alusvaatteet. Ruumiissa ei näkynyt mitään ruhjevammoja, mutta kaulasta oli juossut runsaasti verta, joka oli tahrannut paidanrintamuksen.
– Se on hieno herra, joka on saanut kaikki mitä hän tarvitsee, virkkoi Misard tyynesti, tutkittuaan ruumista ääneti muutamia sekunteja.
Hän kääntyi sitten Jacquesiin, joka seisoi siinä töllöttäen ja liikkumatonna.
– Häneen