Tavallinen juttu II. Goncharov Ivan Aleksandrovich
rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä… minä aloin innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään… Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää… Minä keskeytin kauhistuneena kertomukseni. – Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa. Mennään, mennään, ha, ha, ha!.. siellä on erittäin hyvä rost… ha, ha, ha, rostbiff…
Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti ja karkasin tuon pelätin luota… Semmoisia ovat ihmiset, ma tante! päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.
Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä, ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.
Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä tunteella – halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi, vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.
Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei pahennu.
Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi eräs pyyntö sinulle?
– Mitä nyt?
– Arvaapas.
– Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin
Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista…
– En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
– Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko hiljaisempaa…
– En!
– No, uusia huonekalujako?
Hän pudisti päätään.
– Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: – ota ennen tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni…
Hän otti taskustaan setelin.
– Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.
– Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?
– Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa…
– Saat niin paljon kuin vaan tahdot.
– Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.
– Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.
– Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna – pelkään ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.
– Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai mitä?
– Ei, ystävyydessä.
– Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?
Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.
Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.
– Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!
– Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa hänen sydämmensä on…
– Ei, kysy sinä ennemmin.
– Puhu hänen kanssaan… kuinka se on?.. hellemmin, eikä sillä tavalla kuin sinä aina puhut… älä naura tunteille…
– Etköhän käske itkemään…?
– Ei, se hämmentäisi.
– Mitä hyötyä hänellä on siitä?
– Paljon… eikä hänelle yksin… huomautti Lisaveta Aleksandrowna puoliääneen.
– Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.
– Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr
Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.
– Millä hän on sinua niin rasittanut?
– Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän itkee – pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.
– Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja – niin, siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella – niin olette onnelliset.
– Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr Ivanitsh. – Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis vielä?
– Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.
– Kaikkea muuta!
– Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä itsensä rakastetuksi…
– Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon… mikä hän on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.
– Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen, jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen kannalta…
– Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin…
– En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla, kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto…
– On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.
– Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.
– No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua – miten? sanoi Piotr Ivanitsh.
– Anna