Tavallinen juttu II. Goncharov Ivan Aleksandrovich
sanan johdosta.
– Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua sotketaan…
– Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna – toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.
Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,
– Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen vuoksi…
– Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki rahat yhdestä ystävän sanasta.
– Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen vuodatuksista… Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä… mitä vielä? Antaako rahaa.
– Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.
Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä, mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.
– Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.
Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:
– Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?
Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään, aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä, ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden katseiden kimmahtamista.
Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.
– Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh – mikä ilkeys! Mikä ystävä hän on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen… syöttää… Mutta sitten – ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan – mikä hävytön uteliaisuus! Mutta vielä – ilkeyden lisäksi hän uskalsi tarjota palvelustaan… apuaan… ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!.. Miksi hän pelaa?
– En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. – Naurakaa vaan setä: Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea myötätuntoisuutta – kenessä? Siroittaa helmiä – kenen edessä! Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen, pysyväisyyteen.
Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä päätään.
– Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen häntä hihasta, makaatko?
– Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki "miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?
– Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku, jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa orja.
Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin jotenkin happamella tavalla.
– Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on? kysyi Piotr Ivanitsh.
– Nyt en enää vaadi uhria – älkää olko rauhaton. Minä kiitän ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä kuin rakkaudestakin… Minä olen aina kantanut mukanani nämät rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe, ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden sydämmiä… Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille. Pois, ne ovat petollisia sanoja.
Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.
– Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.
– Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.
– Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.
– Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä… mutta yhdentekevä! Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena, kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa, vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä, joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä… Jos Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa, sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."
Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.
– Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.
– Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä tavalla rakkauden.
– Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta
Aleksandrowna.
– On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on. Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on – valhetta ja ihmisten panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.
– Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla…
– Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan… sanoi Piotr Ivanitsh.
– Mutta onhan ollut esimerkkejä…
– Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.
"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!.."
Hän purskahti uudestaan nauruun.
– No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.
– Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan – niin olkoon menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:
"Rakastaminen on – ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki inhimilliset tunteet – toivon, pelon, surun, nautinnon; rakastaminen on elää loppumattomassa."
– Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!
– Ei,