Josef Balsamo. Dumas Alexandre
monsieur…"
"Mutta syökää edes kirsikoita, niistä on meille vain haittaa."
"Hyvin halusta. Mutta antakaa minun kantaa koteloanne; siten on teidän helpompi kulkea, ja luullakseni kestävät minun jalkani kauemmin väsymättä kuin teidän, sillä ne ovat tottuneet juoksuun."
"Mutta kah, tehän tuotte minulle suorastaan onnea; tuolla näet taitaa jo olla Picris hieracioides, jota olen aamusta saakka etsinyt sitä löytämättä; ja tuossa juuri jaloissanne, varokaa, ettette sitä tallaa, on Cerastium aquaticum. Malttakaas, älkää kaivako sitä maasta, – ah, ettepä ole vielä lääkeheinäin tuntija, ystäväni; toinen näistä on vielä liian märkä tällä kertaa poimittavaksi ja toinen ei ole tarpeeksi kehittynyt. Kun tänään kello kolme tulemme takaisin tätä samaa tietä, niin otetaan tuo Picris hieracioides, ja Cerastium jälleen otetaan vasta viikon päästä. Muuten haluan näyttää sitä kasvupaikallaan eräälle oppineelle ystävälleni, jolta aion pyytää teille suojelusta. Ja nyt, tulkaa näyttämään minulle se paikka, josta äsken puhuitte ja jossa sanoitte nähneenne niin kaunista capillarista."
Gilbert läksi menemään uuden tuttavansa edellä, vanhus seurasi häntä, ja he painuivat molemmat metsään.
KOLMAS LUKU
Monsieur Jacques
Gilbert oli ihastuksissaan tästäkin odottamattomasta onnesta, jollainen näytti ilmestyvän aina toivottomilla hetkillä hänen turvakseen. Ja hän meni, kuten äsken olemme sanoneet, tuon tuntemattoman miehen edellä, joka oli muutamilla sanoilla pystynyt tekemään hänet niin taipuisaksi ja kesyksi.
Tällä tavoin vei hän vanhuksen sammaleiden luo, jotka tosiaan olivat oikein kauniita capillariksia. Ja kun vanhus oli niistä ottanut tarvittavat kappaleensa, lähtivät he etsimään toisia kasveja.
Gilbert oli paljon perehtyneempi kasvitieteeseen kuin hän oli itse luullutkaan. Hän oli syntynyt metsäseuduilla, ja hän tunsi kaikki metsäkasvit niinkuin lapsuudentuttavansa, vaikka hän tunsi ne ainoastaan kansanomaisilla nimillä. Mutta sikäli kuin hän mainitsi niitä näillä nimillä, sanoi hänen uusi tuttavansa nyt niiden tieteelliset nimet. Ja kun Gilbert sitten näki jonkun samaan sukuun kuuluvan toisen kasvin, niin koetti hän muistella ja toistaa tuon tieteellisen nimityksen. Pari kolme kertaa hän typisteli ja väänsi noita kreikkalaisia tai latinalaisia nimiä; silloin tuntematon vanhus eritteli hänelle oudot sanat ja selvitti hänelle, millä tavoin nimen eri osat vastasivat niiden kuvaamaa esinettä. Ja sillä tavoin Gilbert oppi paitsi kasvien nimet, myöskin mitä ne kreikkalaiset tahi latinalaiset sanat merkitsivät, jotka Plinius, Linné tai Jussieu olivat määritelmiksi antaneet.
Joskus hän valitti:
"Kuinka ikävää, monsieur, etten saata ansaita noita kuutta souta päivässä harjoittamalla teidän kanssanne kasvitiedettä koko päivän. Voin vannoa, etten lepäisi hetkeäkään; enkä tarvitsisi kuuttakaan souta: leivän kannikka, sellainen kuin teillä oli aamulla, ravitsisi minut kyllä koko päiväksi. Äsken join tuolta lähteestä vettä, joka oli aivan yhtä hyvää kuin Taverneyssäkin, ja viime yönä nukuin erään puun juurella, jossa sain paremmat unet kuin parhaassa linnassa."
Tuntematon vanhus hymyili.
"Ystäväni", vastasi hän, "talvi tulee, kasvit kuihtuvat, lähteen peittää jää, tuuli vinkuu lehdettömissä puissa eikä henkäile suloisesti niinkuin nyt lehviä liikutellessaan. Silloin te tarvitsette asuntoa, vaatteita, puita takkaan, ja noista kuudesta sousta, jotka kesäpäivinä ansaitsette, ette voisi säästää sitä, mitä kuluu huoneen, puitten ja vaatteiden maksuun."
Gilbert huokasi, kokosi uusia kasveja ja teki uusia kysymyksiä.
Sillä tavoin kuljeksivat he hyvän osan päivää d'Aulnayn, Plessis-Piquetin ja Meudonin metsissä.
Tapansa mukaisesti oli Gilbert jo päässyt uuden kumppaninsa kanssa sangen tuttavallisiin väleihin. Vanhuskin puolestaan kyseli häneltä monenlaisia asioita ja erittäin älykkäästi; mutta Gilbert vastasi niin vähän kuin mahdollista, sillä hän oli aina kuitenkin epäluuloinen, varovainen ja arka.
Châtillonissa vanhus osti leipää ja maitoa ja sai toverinsa paljoa houkuttelematta nauttimaan niistä puolet. Sitten läksivät he menemään Pariisia kohti, että Gilbert pääsisi kaupunkiin vielä päiväiseen aikaan.
Nuorukaisen sydän alkoi sykkiä innosta pelkästään Pariisia ajatellessaankin. Eikä hän salannut liikutustaan, kun hän näki Vanvesin kukkuloilta Sainte-Genèvieven, Invaliidi-kirkon ja Notre-Damen ja valtavan meren taloja, jonka yksinäiset aallot kohoavat ja lyövät kuin vuoksivesi Montmartren, Bellevillen ja Menilmontantin mäkien kupeita vastaan.
– Ah, Pariisi – , mutisi Gilbert itsekseen.
"Niin, Pariisi, rykelmä kivimuureja, kurjuuden kita", sanoi vanhus. "Jokainoasta kivestä, jonka siellä kohtaatte, saisitte nähdä vuotavan kyyneleitä tai verivirran, jos kaikki, mitä nuo kivimuurit sisäänsä kätkevät, näkyisi päältä päin."
Gilbert hillitsi ihastuksensa. Muuten pian se katosi itsestäänkin.
He tulivat sisään Enfer-tullista. Etukaupunki oli likainen ja löyhkäävä; sairaita kannettiin heidän ohitseen paareilla hospitaaleihin; puolialastomat lapset leikkivät liassa koirain, lehmäin ja sikojen kanssa.
Gilbertin otsa jo synkkeni.
"Teistä on tämä hirvittävää, eikö niin"? kysyi vanhus. "No, kohta ette näe näinkään ihanaa näytelmää. Ihminen on toki vielä rikas silloin, kun hänellä on sika tai lehmä; lapsikin on vielä ilona. Mutta lika, sitä sen sijaan on kaikkialla!"
Gilbert ei ollut haluton näkemään Pariisia myöskin sen synkältä puolelta; hän hyväksyi siis kuvauksen, jonka hänen kumppaninsa antoi.
Viimemainittu oli tähän saakka ollut puheissaan sangen runsassanainen, mutta nyt hän tuli sikäli hiljaiseksi ja mykäksi, mikäli lähestyttiin kaupungin keskustaa. Hän näytti jo niin huolestuneelta, ettei Gilbert voinut kysyä häneltä, mikä tuo puutarha oli, joka näkyi tuolta portin lävitse, ja minkä nimistä siltaa nyt kuljettiin Seinen ylitse: se puutarha oli Luxembourg; ja silta oli Pont-Neuf.
Mutta kun kuljettiin yhä edemmäksi ja kun tuntemattoman vanhuksen huoli näytti muuttuvan suorastaan rauhattomuudeksi, niin uskalsi Gilbert virkkaa:
"Asutteko vielä etäälläkin, monsieur?"
"Tullaan jo perille", vastasi vanhus, jonka Gilbertin kysymys näytti tekevän yhä synkemmäksi.
Four-katua mennessään kulkivat he aivan komean Hôtel de Soissonsin ohitse, jonka ikkunat ja pääportaat olivat tälle kadulle päin, kun taas sen ihanat puutarhat ulottuivat Grenelle- ja Deux-Écus-katuihin asti.
Gilbert joutui erään kirkon edustalle, joka oli hänestä kovin kaunis.
Hän pysähtyi hiukan sitä katselemaan.
"Siinä on kaunis rakennus", sanoi hän.
"Se on Saint-Eustache", vastasi vanhus.
Sitten hän kohotti päätään ja huudahti:
"Kello on jo kahdeksan! Oh, hyvä Jumala, joutukaa nyt, nuori mies, tulkaa nopeasti!"
Vanhus huippasi entistä kovemmin, ja Gilbert seurasi häntä.
"Kuulkaahan", virkkoi vanhus vaiettuaan hetkiseksi niin kiusallisella tavalla, että Gilbert alkoi tulla rauhattomaksi; "kuulkaahan, minä unohdin teille sanoa, että minä olen naimisissa".
"Ahaa!" äännähti Gilbert.
"Ja että minun vaimoni, kuten oikea pariisitar ainakin, nurisee, kun tulen näin myöhään kotiin. Muuten täytyy minun sanoa teille, että hän yleensä epäilee kaikkia vieraita."
"Tahdotteko, niin lähden nyt omia teitäni"? kysyi Gilbert, jonka välittömyyden nämä sanat yhtäkkiä hyytivät.
"Ei, ei, ystäväni; minähän pyysin teitä luokseni, tulkaa vain."
"No, tulenhan minä",