Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
yhtä vähän liikutusta eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?
– Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä. Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään, vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis puoli, hyvä mestari!
– Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?
– Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.
Oli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n opastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan, Balsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen työskenteli.
Sairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä viikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä murskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä tehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus oli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt välttämättömäksi.
Tämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi tiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen odotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen elämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy kuoleman synkkä olemus.
Hän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja sairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen sydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä kohtasivat vain terästä.
Miehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki voimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen rinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti ystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan ympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen tekijän äänen sanovan: "Rohkeutta!" hän uskalsi, onneton, keskeyttää äänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:
– Saanko kärsiä paljon?
– Oh, ette, olkaa huoletta, – vastasi Marat valehymyllä, joka sairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.
Marat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi:
– Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja säälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty hänellä on sielustansa.
– Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla rauhassa?
– Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin kun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.
– Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?
– Kauheasti.
– Sielunsako tähden?
– Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.
– Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi ehkä ruumiin paranemiseen.
– Niin olen tehnytkin, – virkkoi Marat sillävälin kun potilasta vielä sidottiin.
– Oletteko valmistanut hänen sieluansa?
– Olen.
– Millä tavoin?
– Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle, tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan: "Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä. Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis, missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin sielusta.
– Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?
– Yrittäkää, – virkkoi Marat, – tilaisuus on oivallinen.
– Niin kyllä, olette oikeassa, – myönsi Balsamo, – tilaisuus on oivallinen, ja minä yritän.
– Yritättekö?
– Yritän.
– Millä tavoin?
– En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta mielenkiintoinen.
– Te olette mainehikas päällikkö, – sanoi Marat, – mutta ette ole isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää kärsimästä.
– Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?
– Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.
Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.
– Nukkukaa, – käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa sähkön koko voimalla.
Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.
– Hän voi pahoin, – virkkoi Marat.
– Ei, monsieur.
– Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?
– Ei, hän nukkuu.
– Mitä, nukkuu?
– Niin.
Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna.
Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.
– Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? – kysyi Balsamo.
– Ei.
– No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.
– Hei, nuori mies! – huusi Marat.
– Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, – virkkoi Balsamo; – puhukaa tavallisella äänellänne.
– Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.
– Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, – vastasi potilas.
Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki läsnäolevat katselivat toisiansa.
– Päästäkää hänet nyt irti, – kehoitti Balsamo.
– Mahdotonta, – vastasi ylikirurgi, – yksi ainoa liike voisi aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.
– Hän