Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
toimesta heti alottaa vaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se minua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut. Minä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna, sen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden itselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen sulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen suhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on ärtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole kypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen, jota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat esimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien kokemustensa muisto.
– Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt kansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä huippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin. He hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä nopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi ojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he laskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.
– Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin; toisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta ottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen olivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he vihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä ja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen miettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta lähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön menestys sallii meidän sen saavuttaa.
Balsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti kuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden intohimot.
– Puhukaa, veli, – virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita kiihkeämpi.
– Esitän sanottavani lyhyesti, – lausui Marat; – yritykset nukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta. Kokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon suuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän kansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa, yhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta asti [Kaarlo VI: n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset käyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa vuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa vieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana: odottakaamme! Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista tehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä ja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau satiireissaan ja la Fontaine saduissaan.
– Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa edistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita verhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä kertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut; mutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna tapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan väärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi teoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa Ranskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä leikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja, pysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä levähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan puhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa kutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan onnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä löydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne kohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei noita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka sen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen vuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se valaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon, siinä on kylliksi!
Imarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.
– Missä ovat vihollisemme? – jatkoi Marat. – Meidän yläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät valtaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he suojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan kuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi, rikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen ei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden yli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä häntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on historian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu Dareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.
– Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan; lyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin, aatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys, vasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä on tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä siinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo kaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin tekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan vastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo vertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä. Kun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun puunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä. Puunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme tammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa hiekkaa!
– Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te onnettomat! – huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. – Ah, te raivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne kuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, – jatkoi hän kääntyen Marat'n puoleen, – kuulkaahan, te olette lainannut nuo lauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.
Marat punehtui.
– Tiedättekö, mitä vallankumous on? – jatkoi Balsamo. – Minä niitä olen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt muinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että keisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen nähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät toistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja toisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista meidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja vielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista ei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka vallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he kiirehtivät liiaksi.
– Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman kumoukset? – lisäsi Balsamo.
– Kaatakaa, kaatakaa tammi! – huudatte te, – ettekä ota huomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa, kukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan kannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse juostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa väistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja menehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te tahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala olen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla on omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan ei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa, ellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin, mutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa kädessä.
– Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja astukaamme takaisin maahan.
– Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella, aika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus suuresta kuninkaasta,