Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
kuullut? – kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun puoleen.
– Täydellisesti, – vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin holvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. – Ja minua kummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka ne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja ruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi, olkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja… mitä, sellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten tarpeellisuutta!.. Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen onneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.
– Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, – vastasi nuori mies innokkaasti. – Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin hän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa presidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä – (ja hän osoitti Rousseauta) – näe filosofia; suvaitkoon hän minun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on kuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään koskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen solmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita kiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää tulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät. Rousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan vastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän yritykseen antautunut.
– Veli, – sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, – teidän tulee olla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia hänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.
– Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, – vastasi nuori mies säveämmin.
– Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun. Yhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi vapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä. Kaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen nimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa yhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän vastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:
– Mitä etsitte yhdistyksestä?
Rousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili kokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.
– Minä etsin sieltä, – virkkoi hän, – mitä en sieltä löydä. Totuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut tikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta vettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä tunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen joustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita minua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo minua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman lääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä olisi minulta murskattu joku jäsen.
– Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien oppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen suostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, – ja hän korosti tätä sanaa, – tein sen siksi, että luulin voivani olla hyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.
– Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni, ennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut vangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos minulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet merkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos monsieur sen sallii, – lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, – tämä veli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla, valaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei häntä pelasta…
– Te petytte, mainehikas veli, – virkkoi lempeä ja läpitunkeva ääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; – yhdistyksessä, johon suvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee maailman koko tulevaisuus, – tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee toivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa maailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi valehdella.
Tästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin ja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle haastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten huolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu mies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon kirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan, viehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.
– Ah, – sanoi Rousseau, – tieto, pohjaton kuilu! Te puhutte minulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku toinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa? Veljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa, joka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis uskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.
– Kirjanne, – huudahti Marat, – ovat yleviä, sen myönnän; mutta ne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin Pythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen, mutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te muistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä joukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi kirjavoittamilla saippuakuplilla.
– Oletteko nähnyt, – sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, – suurten luonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt ihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen tapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän kuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te tahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?.. Se ei olisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!
– Siis, – vastasi nuori kirurgi kiivaasti, – siis ette tahdo riippumattomuutta, ette tahdo vapautta?
– Päinvastoin, – väitti Rousseau, – sillä riippumattomuus on ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla. Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen, niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut: edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.
Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.
– Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, – virkkoi hän, – Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka filosofia tahtoisi todellistuttaa.
Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.
Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.
Puheenjohtaja nousi.
– Oletteko kuulleet? – kysyi hän kokoontuneilta.
– Olemme, – vastasivat läsnäolijat.
– Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?
– Kyllä, – myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei osoittanut suurta yksimielisyyttä.
– Tehkää sitten vala, – sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.
– Minulle olisi