Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista. Rudyard Kipling
herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili kuin pieni enkeli.
Hän oli hiljainen lapsi ja ennenkuin Holden oikein taisi käsittää että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut pikku kullankarvanen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa olevan talon itsevaltias. Nämät kuukaudet olivat täydellisen onnen aikaa Holdenille ja Ameeralle – onnen, joka oli vallan erillään maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan vartioitsi. Päiväseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän, ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan värähtämättä", sanoi Ameera.
Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan oravan, faraorotan, joka eli kolossa kaivon luona ja varsinkin Mian Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu kirkui kunnes Ameera ja Holden saapuivat.
"Voi sinua veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä kohtelet veljeäsi katolla! Tobah, tobah! Hyi, hyi! Mutta minäpä tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen mantelia. "Katso! Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"
Hyvin vihasena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkosemmat. "Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta ja hän suuteli toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä ja varmaan hän, joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi. Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan kun sinä kasvat mieheksi ja minä olen harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.
Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että hän oli saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vaan antaisi hänen ratsastaa edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten hierovan kauppaa verannalla pikku tavarain kauppiaiden kanssa. Pir Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi tuon rohkean seikkailijan takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta tulisi monen miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.
Eräänä kuumana iltana kun hän istui lattialla isänsä ja äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä peloitti leikkiä sellaisten esineitten kanssa, jotka olivat häntä itseään suuremmat; ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja sanoi verkalleen, tuntien syvästi oman arvonsa: "Hum park nahin hai. Hum admi hai." (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)
Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.
Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian täydellistä iloa kestääkseen kauvan.
Siitä syystä se otettiin pois, niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta. Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään tiennyt. Ameera, hurjana pelvosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla, ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.
Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.
Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos hyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita vastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen taikka viidentoista sekunnin kuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön valitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti niinkuin hän oli käsittänyt onnensakin ja hänellä oli sama pakoittava tarve salata sen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vaan niinkuin jotain olisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun hän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen, kun Mian Mittu katolla huusi "Tota! Tota!" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä loukkasi häntä. Se oli ilmeinen vääryys että ainoakaan lapsi asemalla oli elossa ja mellasteli iltasilla kun hänen oma lapsensa makasi kuolleena. Se tuotti niin polttavaa tuskaa kun joku niistä kosketti häntä, ja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urostöistä, sattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa. Hänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera kuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on valmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat että pikkunen – pienen pieni – lisävarovaisuus vaan olisi lapsen pelastanut. Ei ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden tuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istautunut miettimään, että voiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.
"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut häntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka paistoi katolle kun hän leikki siellä niin kauvan yksinään, ja minä – ahi! minä olin käherryttämässä tukkaani – aurinko ehkä silloin tuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään aurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano että minä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin minä rakastan sinua! Sano että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen – minä kuolen!"
"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli sallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja mennyttä. Anna olleen olla, armas!"
"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta sitä kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä? Ahi! Ahi! Oi Tota, tule takasin minulle – palaja jälleen, ja olkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!"
"Rauhoitu! rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos sinä rakastat minua, rauhoitu."
"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä välittäisitkään? Valkosten miesten sydän on kivestä ja sielu raudasta. Voi, jos minä olisin nainut miehen omasta kansastani – vaikka hän olisi lyönytkin minua – enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen leipää!"
"Olenko minä muukalainen, minun poikani äiti?"
"Mikäs muu sahib? … Voi, anna minulle anteeksi – anna! Kuolema on tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja minun silmieni valo, ja elämäni henki, ja – ja minä