Ivanhoe. Вальтер Скотт
hänen alkuperäiseen luontaissävyynsä yhtyneenä oli painanut siihen oman leimansa. Hänen tuuhea tukkansa, jonka väri oli ruskean ja vaalean väliltä, valui hartioille lukemattomina viehättävinä oikukkaina kiharoina, joiden muodostamisessa ihmiskäsi luultavasti oli ollut luonnon apuna. Kiharain keskellä kimalteli kalliita kiviä; itse tukan valtoimena valuminen ilmaisi neidon vapaata, korkeaa syntyperää. Kaulassa riippui kultavitjoista pieni kultainen pyhäinjäännöskotelo. Paljaat käsivarret olivat rannerenkailla koristetut. Pukuna oli hänellä pusero ja hame vaaleaa merenvihreää silkkiä; sen päällä riippui pitkä, väljä, maahan asti ulottuva viitta, jonka ylen leveät hihat eivät kuitenkaan ulottuneet pitemmälle kuin hiukan kyynärpään alapuolelle. Tämä viitta oli väriltään tummanpunainen ja hienointa villaa. Sen yläreunaan oli kiinnitetty silkkinen, kultakuteinen huntu, jonka hän mielensä mukaan saattoi espanjalaiseen tapaan vetää kasvojen ja rinnan yli, tai sovittaa jonkinlaiseksi verhoksi hartioille.
Kun Rowena huomasi temppeliherran palavat silmät, jotka hellittämättä häneen tähystäen tummien kulmien alta kiiluivat kuin tuliset hiilet, veti hän arvokkaasti hunnun kasvojensa eteen, siten ilmaisten, etteivät ritarin ujostelemattoman rohkeat katseet olleet hänelle mieleen. Liikkeen ja syyn siihen huomasi Cedrik. »Herra ritari», virkkoi hän, »meidän saksilaisten neitojemme posket eivät ole kyllin päivänpaahtamat, voidakseen sietää ristiretkeläisen kiinteää katsetta.»
»Jos lienen loukannut», vastasi herra Brian, »niin pyydän teitä suomaan anteeksi – se on, pyydän Rowena-neitiä suomaan anteeksi – , sillä sen alemmaksi en voi nöyryyttää itseäni.»
»Rowena-neiti», sanoi abotti, »on rangaissut meitä kaikkia rangaistessaan ystäväni rohkeutta! Toivon kuitenkin, ettei hän olisi yhtä armoton sille loistavalle seurueelle, joka kokoutuu turnajaisiin.»
»Ei ole varmaa», sanoi Cedrik, »menemmekö sinne lainkaan. Minua ei huvita nuo turhamaisuudet, jotka olivat tuntemattomia esi-isilleni silloin kuin Englanti oli vapaa.»
»Toivokaamme kuitenkin», sanoi abotti, »että te nyt päätätte lähteä, kun saatte matkustaa meidän seurassamme. Kun tiet ovat niin rauhattomat, ei ritari Brian de Bois-Guilbertin suojelusvartiota ole halveksittava.»
»Herra abotti», vastasi saksilainen, »missä hyvänsä olen matkustanut tässä maassa, on minulla tähän asti ollut kaikin puolin tarpeeksi suojaa kelpo miekastani ja uskollisista palvelijoistani, enkä ole mitään muuta apua tarvinnut. Ja jos tällä kertaa menemme Ashby-de-la-Zoucheen, niin lähdemme jalon naapurini ja kansalaiseni Athelstan Coningsburghilaisen seurassa, mukanamme sellainen saattojoukko, ettei rosvojen eikä vihamielisten paronien ole yrittäminen kimppuumme. – Juon teidän terveydeksenne, herra abotti, tämän maljallisen viiniä, joka toivoakseni teille maistuu, ja kiitän kohteliaasti tarjouksestanne. Mutta», lisäsi hän, »jos lienette niin tarkka luostarisääntöjen noudattaja, ettette tahdo juoda muuta kuin hapanta maitoa, niin toivon ettette pakottaudu pelkästä kohteliaisuudesta vastaamaan maljaani!»
»Eikö mitä», nauroi munkki, »vain omassa luostarissamme me tyydymme särpimään lac dulce'a (tuoretta maitoa) tai lac acidum'ia (hapanta maitoa). Mutta maailmalla seurustellessamme elämme maailman tapaan, ja sentähden juon kuin juonkin teille vastaukseksi siemauksen tätä kelpo viiniä ja jätän miedomman juoman maallikkoveljilleni.»
»Ja minä», sanoi temppeliherra, täyttäen pikarinsa, »juon maljan wassail'ia8 kauniin Rowenan terveydeksi, sillä siitä saakka, kun hänen kaimansa toi tämän nimen Englantiin, ei ole yksikään paremmin ansainnut semmoista kunnianosoitusta. Tottamaar, enpä liioin moittisi Vortigern-parkaa kunniansa ja valtakuntansa hukkaamisesta, jos sillä Rowenalla, joka häntä houkutteli, oli edes puolet siitä kauneudesta, mikä meillä nyt on silmiemme edessä.»
»Pyydän teitä säästämään kohteliaisuuttanne, herra ritari», lausui Rowena arvokkaasti, poistamatta huntua kasvoiltaan, »tai ennemmin osoittamaan sitä siten, että suotte meidän kuulla uusimmat sanomat Palestiinasta. Se olisi meidän englantilaisille korvillemme mieluisempi aihe kuin nuo ranskalaisen kasvatuksenne opettamat kohteliaisuudet.»
»Eipä minulla ole paljon tärkeää kerrottavana, jalosukuinen neiti», vastasi herra Brian de Bois-Guilbert, »paitsi että on saapunut varmistettu tieto Saladinin kanssa sovitusta välirauhasta.»
Tällöin hänet keskeytti Wamba, joka oli asettunut omalle paikalleen, noin kaksi askelta isännän takana sijaitsevalle tuolille, jonka selkänojaa kaksi aasinkorvaa koristi, ja johon Cedrik tuon tuostakin ojensi hänelle ruokaa omalta lautaseltaan. Tämä kunnia oli hänellä kuitenkin yhteinen isännän lemmikkikoirien kanssa, joita, niinkuin jo mainittu, oli useampia läsnä. Siinä siis Wamba istui pieni pöytä edessään, kantapäät kohotettuina tuolin poikkipienalle, posket sisäänpäin vedettyinä, niin että leuat muistuttivat pähkinänsärkijää, ja silmät puoliummessa, kuitenkin valppaasti vaanien tilaisuutta hänelle sallitun hulluttelun harjoittamiseen.
»Nuo välirauhat uskottomien kanssa», huusi hän nyt, huolimatta siitä, kuinka kursailematta hän keskeytti mahtavan temppeliherran puheen, »tekevät minusta vanhuksen!»
»Selitäpäs, miten niin», sanoi Cedrik, jonka katse ennusti suosiollista vastaanottoa kokkapuheelle.
»Siitä syystä», vastasi Wamba, »että muistan jo kolme sellaista minun aikanani, jotka kaikki olivat solmitut viideksikymmeneksi vuodeksi. Pitäisihän minun sen mukaan olla vähintään sadanviidenkymmenen vuoden vanha.»
»Minä otan kuitenkin taatakseni, ettet vanhuuttasi kuole», sanoi temppeliherra, joka nyt tunsi narrin metsässä tapaamakseen mieheksi. »Vakuutan sinulle, ettei sinun tarvitse pelätä mitään muuta paitsi väkivaltaista kuolemaa, jos vastakin annat matkalaisille sellaisia neuvoja kuin tänä iltana abotille ja minulle.»
»Mitä, junkkari!» huusi Cedrik. »Oletko neuvonut matkalaisia väärään? Selkäsauna sinun on saatava; sinussa on ainakin yhtä paljon koiruutta kuin hupsuutta.»
»Minä pyydän, eno», vastasi narri, »että antaisit hulluuteni edes tämän kerran olla koiruuden turvana. Enhän minä muuta kuin erehdyin siitä, kumpi käteni oli oikea, kumpi vasen. Ja sen, jolle hullu kelpaa neuvonantajaksi ja oppaaksi, pitäisi toki antaa pahemmatkin erehdykset anteeksi.»
Keskustelu keskeytyi tähän, kun porttivahdin käskyläispoika tuli sisään ilmoittaen, että portilla oli matkamies, joka pyysi suojaa ja vieraanvaraa.
»Päästä hänet sisään», sanoi Cedrik, »olkoon hän kuka tai mikä tahansa. Sellainen myrsky kuin nyt par'aikaa ulkona riehuu, ajaa metsän eläimetkin kesyjen seuraan ja ihmisten turviin, etsimään suojaa veriviholliseltaan pelastuakseen luonnonvoimien raivolta. – Katsokaa, että vieras saa kaikki, mitä tarvitsee; pidä sinä huoli siitä, Oswald.»
Ja hovimestari läksi ulos salista katsomaan, että isännän käskyt tulivat täytetyiksi.
VIIDES LUKU
Eikö juutalaisella ole silmiä? Eikö juutalaisella ole käsiä, raajoja, jäseniä, aisteja, haluja, himoja? Eikö sama ruoka häntä ravitse, samat aseet häntä vioita, samat taudit häntä etsi, samat rohdot häntä paranna, sama talvi ja kesä lämmitä ja vilusta kuin kristittyä?
Takaisin tultuaan Oswald kuiskasi isännän korvaan: »Se on juutalainen, joka nimittää itseään Iisak Yorkilaiseksi. Sopiiko minun saattaa hänet tänne saliin?»
»Anna Gurthin toimittaa virkasi, Oswald», tokaisi Wamba tavallisella julkeudellaan; »sikopaimen on sopiva opas juutalaiselle.»
»Pyhä Neitsyt Maaria!» sanoi abotti silmänsä ristien, »uskoton juutalainenko päästettävä tähän seuraan?»
»Juutalaiskoirako», säesti temppeliherra, »sallittava lähestyä Pyhän Haudan suojelijaa?»
»Herra nähköön», sanoi Wamba, »näyttääpä siltä, kuin juutalaisten perintö olisi temppeliherroille rakkaampi juutalaisten seuraa.»
»Rauhoittukaa, arvoisat vieraani»,
Paistetuilla omenilla, sokerilla y.m. höystettyä juhlaolutta.