Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma
ettei se merkinnyt mitään. He ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme näyttelemistä."
Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, hänen silmäillessään lattiaa.
"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"
"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili Gösta.
"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra Gösta on väärässä."
"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, että neiti Marianne suutelee?"
Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, että se tuntui kuin lyönniltä.
"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"
Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.
"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"
Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.
He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. Kukaan ei epäillyt mitään.
Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.
Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen tarkoituksen.
Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä kuolemaakin pahempi.
Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita kauniita naisia.
Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut tuo matala nauru.
Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.
Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.
Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior Sinclairen eteen.
Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta Gösta Berlingille.
"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, sen olen muorille luvannut."
Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi häntä.
"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"
"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"
"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa tyttärestäsi!"
"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."
Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän nyt huoletta uskaltaa.
"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle kortille."
Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään huonolle onnelleen, sen hän huomasi.
Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.
Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät kiinni.
Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.
Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja hänen ajatuksensa vilisivät.
Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen välillä. Ah, Marianne!
Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.
Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski käsiään, sillä oli pureva pakkanen.
"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules Sinclaire", sanoi Sintram.
"Mltäh?"
Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:
"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."
Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas käsi ja lyhyt kärsivällisyys.
Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.
Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.
Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.
Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat jo menneet.
Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.
Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis Marianne.
Kun