Gösta Berlingin taru. Lagerlöf Selma
alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa parempana piestyä orjanaista.
Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen kätensä oveen ja huusi:
"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"
Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.
Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun valtakuntaasi.
Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.
Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa, kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen kasvoille!
Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen, vajanaisen boolin ympärillä.
Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät, kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä, koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous kullanhohteisen säteikkönsä.
Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä, joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken loistivat Ekebyn avarissa saleissa.
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä, niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden sulosoittoon.
Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään, sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.
He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven edestä.
Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan hävittäjät!"
Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva, vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.
Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.
"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan valkean vuoteensa."
Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla. Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt kätensä verille!"
Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui ohjaksiin.
"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä. Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi, kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.
Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.
Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.
Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin, että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta, nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.
Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa heikkoon voimattomaan puristukseen.
Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa syleilyssä.
Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan ja lakkaamatta Otavaa.
Seitsemäs