Valittuja novelleja I. Guy de Maupassant
osoitteeksi onnettoman lopun saaneen kirjailijan muistolle on isänmaa pystyttänyt hänelle kuvanveistäjä Verletin muovaaman muistopatsaan Monceaun puistoon.
Jo ensimäisen, Talipallo-nimisen kertomuksensa johdosta oli Maupassant, kuten jo mainitsimme, huudettu Flaubert'in jälkeläiseksi ja nuoren Ranskan etevimmäksi novellikirjailijaksi, etupäässä sen terävän ja purevan ivan ja samalla keveän, hauskan ja luontevan hyväntuulen johdosta, joka antaa leimansa melkein koko hänen myöhemmällekin runoudellensa. "Médanin iltamat", kokoelma kuvauksia viimeisestä ranskalais-saksalaisesta sodasta, sai osaksensa tavattoman huomion, sillä se käsitettiin uuden kirjallisen koulun taiteelliseksi julistukseksi. Naturalistisen suunnan johtaja Zola oli tässä koonnut ympärillensä puolikymmentä nuorta kykyä, joiden otaksuttiin omaksuvan johtajan kirjalliset näkökannat ja yhteisvoimin rynnistävän kirjalliselle sotatantereelle.
Mutta useimmat näistä löysivät kuitenkin piakkoin oman tiensä. Ulkopuolella maansa rajoja ovat näistä ainoastaan K.J. Huysmans ja Maupassant saavuttaneet mainetta. Ja jos ranskalaisten selvä, tuores ja leikkisä kertoilijakyky kerran tunnustetaan realistisen novellikirjallisuuden perikuvaksi, niin on Maupassant, tämän taiteen tosi-ranskalaisimpina edustajina, myöskin maineensa ansainnut.
Maupassant ei ole mikään väitelmöivä kirjailija, kuten Huysmans, eikä mikään naisellisesti hento sydänten ja sielujen tutkistelija, kuten Bourget. Hän on miehekäs, ylevän rohkea, välitön ja hyväntuulinen vapaa kertoilija, joka kuvaa hienosti havaitut, kirjavat kuvansa ulkomaailmasta voimakkaan ja pettämättömän taiteellisen vaiston johdolla. Mikään mietiskelijä hän ei ole, mutta taiteellisen luomisvoiman suoni pulppuaa hänessä niin luonnonraittiina, vapaana ja valmiina, että se runsaasti korvaa tuon yllämainitun puutteellisuuden. Mitään yhtenäistä, vakiutunutta maailmankatsomusta käynee sangen vaikeaksi muodostaa hänen kirjavien, elämäntuoreiden kertomustensa nojalla, vaikka sellaiset suuret aatteet kuin elämä ja kuolema vastakkaisina voimina ehkä voidaan katsoa hänen tuotantonsa yleisimmiksi tunnusmerkeiksi ja pääaineiksi. Näiden sokeain ja salaperäisten voimain kohtaloleikkiä osaa hän kuvata lukemattomilla, uusilla tavoilla; pirteä ja tuores tyyli vaikuttaa sen, ett'ei lukija suinkaan niihin kyllästy, vaan mielihyvällä antautuu seuraamaan tekijän esittämää värien, tunteiden, tunnelmain ja ilmiöiden milloin vuolaan keveää, milloin raskaammin joleaa pohjavirtausta. Toisinaan voi hän kuvauksessansa olla ivallisen raaka ja kyynillinenkin aivan yhtä tyynesti kuin Mériméekin kuvaa kauheita asioita lyhytsanaisella, olympolaisella kylmäverisyydellänsä, välittämättä vähääkään siitä epämiellyttävästä vaikutuksesta, jonka hän voi tehdä tunteellisemman lukijan herkkään mieleen. Ja tuoreinta, elämäniloisinta kuvausta voi äkkiä seurata toinen, missä ihmisten jokapäiväinen, toivoton taistelu mahtavan suurkaupungin pyörteessä salaperäisellä tavalla lannistuu, tylsistyy ja kehittyy suorastansa elämäntympeydeksi. Omituista kyllä kuvaa hän nämä vastakkaiset sieluntilat yhtä voimakkaalla, taiteellisella nautinnolla pysyen sentään aina aineensa yläpuolella, kuten realististen kertoilijain tapa ylipäänsä on.
Georg Brandes, pohjoismaiden etevin kirjallisuuden arvostelija, pitää Maupassantia, tätä kirjavien kuvien vivahdusrikkainta sepittäjää, synnynnäisenä ja jo ensimäisessä novellissaan selvästi klassillisena nerona. Kirkkaana kuin auringon paisteessa välkkyvä säilä, virtaa hänen loistavan selvä kielensä jo alusta alkaen, sanoo hän, terveimmällä tavalla osaa hän kuvata sairalloisimmatkin sieluntilat muutamin valikoiduin maalaavin tai ivaavin piirtein. Toisten aikalaisten monisanaiset, eri sieluntiloja tutkistelevat kuvaukset osaa hän muuttaa toiminnaksi, päästen täten oikotietä tarkoitusperänsä päähän. Samaa lyhytsanaista kuvaamistapaa hän käyttää myöskin ympäristöä esittäessään, minkä vuoksi nämä sivukuvaukset eivät koskaan käy ikäviksi.
Jo tuotantonsa alkuaikoina esiytyy hän niinikään sommittelun mestarina, osaten aina säilyttää yhtenäisyyden niin hyvin novelleissansa kuin romaaneissansa. Mestarin taito ilmenee juuri tällaisessa kokonaisuuden ja yhtenäisyyden täydellisessä hallitsemisessa, jota aina on pidetty ranskalaisten kertoilijain pääominaisuutena. Yhtä aito ranskalainen on hän tavallisesti myöskin aihevalinnassansa ja jos hän ottaa tutummankin aiheen käsitelläksensä, suorittaa hän sen useimmiten omalla, itsenäisellä tavallansa. Syystä onkin sanottu, että Maupassantin uuteloissa löydämme tuota vanhojen ranskalaisten kertoilijain vapaata veitikkamaisuutta, vaikkakin tyyliltänsä täydellisempänä, kuten jo hänen ensimäinen kertomuksensa sodan vaikutuksesta Rouen'in asujamistoon v. 1870 selvästi todistaa.
Porvarillisen arvokkaisuuden ivailu ja koomillisuuden keksiminen kaikessa ovat Maupassantin vahvimpia puolia, sen näemme esim. hänen perhekuvauksestansa "Eräs poika", jossa tavallinen virkamiesperhe on joutunut hänen ivansa esineeksi. Toisissa käsittelee hän taas voimakkaan luonnonvietin purkauksia ja näiden seurauksia, äpärälapsia (esim. kertomuksissa "Hra Duchoux" ja "Hyljätty") taikka sukupuolivietin eläimellisyyttä (esim. Rva Baptiste, Pikku Roque, Salama). Hienontuneena, vaikka yhäti vapaasanaisena esiytyy hän sentään jo sellaisissa romaaneissansa kuin "Naisten suosikki" ja "Kova kuin kuolema", joissa hän armotta riistää elämältä sen viehkeyden, millä n.k. pyhä valhe on elon ehittänyt. "Eräs elämäntarina" (Une vie) taas on hienon, kelpo naisen taistelua kylmän, raakaluontoisen aviomiehen kanssa; Mont-Oriol samoin nuoren, hienotunteisen naisen taistelua nuoresta miehestä, joka kevytmielisenä on häneen kyllästynyt ja etsii tyydytyksensä mitättömän talonpoikaistytön luona. "Naisten suosikki" on tarina typerästä, mutta kauniista miehestä, joka juuri kauneutensa ja naisten avulla nousee yhteiskunnan huipuille, j.n.e.
Kun kirjailijan terveys jo 1880-luvun lopulla alkoi juonitella, täytyi hänen jättää suurkaupungin kuluttava elämä ja etsiä parannusta hermostollensa, alituiselle päänkivistyksellensä ja sisäisille verenvuodoille luonnonhelmassa; alussa hän liikkui vesillä, sitten siirtyi hän taas vuoristoon, jonka keveää ilmaa pidettiin terveellisimpänä hänen keuhkoillensa. Näin sai tämä Normandian luonnon mestarillinen kuvaaja tilaisuuden laajentaa havaintojensa piiriä ja näin syntyivät sellaiset kokoelmat kuin novellikokoelma Afrikan rannoilta "Päivän helteessä", tunnelmakokoelma "Vetten päällä", novellit "Eräs ilta", "Käynti maalla" j.n.e. Näissä esiytyy Maupassant aina tarkkana, tuoreena ja väririkkaana luonnonkuvaajana, joka ehdottomasti vie voiton sellaiseltakin mestarilta kuin Bourget on. Kuitenkin on tämä draamallisin Ranskan uudemmista novellikirjailijoista, kuten Brandes hänestä sanoo, toisinaan vastakohtansa Bourget'in tavalla antautunut sielunelämääkin tutkistelemaan; siitä on meillä ainaisena todistuksena hänen teoksensa "Sydän."
Mutta se mielettömyyden hengetär, joka oli johtanut hänet kirjoittamaan sellaisia voimakkaita kuvauksia hulluuden hiipivästä kehityksestä ihmissieluissa kuin esim. "Horla", "Eräs mielipuoli", "Ero" ja "Ken tietää", kukisti etevän kirjailijan miehuutensa parhaassa ijässä. Vähitellen enenevää raskasmielisyyttä seurasi sairalloinen mietiskely, joka milloin ilmeni henkevänä, hellänä haaveiluna, milloin surullisen raskaana synkkämielisyytenä, kunnes se alussa vuotta 1892 auttamattomasti pimitti kirjailijan henkisen elämän.
Maupassantin asema uudemmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa käynee ehkä jo ylläolevasta hahmoilusta selville. Arvostelijat ovat olleet sitä määrittelevinään monellakin lailla. Hermostuneen sielunelämän hienoimpana kuvaajana pidetään Edmond de Goncourtia; yhteiskunnallisen elämän mahtavimpana, vakavimpana esittäjänä naturalististen jättiromaanien kirjoittajaa Emile Zolata; taiteellisesti hienotunteisen elämän tosiranskalainen kertoja par préférence on A. Daudet, tuo kyynelten lävitse hymyilevä runoilija, kuten hänestä kauniisti on lausuttu; mutta ranskalaisin kaikista Ranskan uudemmista novellikirjailijoista on Maupassant, jonka rinnalla Bourget on maailmankansalainen ja Huysmans hollantilainen. Suomentaja on parhaampansa mukaan koettanut saada esille tätä Maupassantin tyyliä, jota ehkä ei ole niinkään helppo jäljitellä. Ell'eivat ylempänä huomauttamamme ominaisuudet siitä ilmene, täytyy hänen ottaa siitä syy. Kustantajan tarkoitus on jatkaa tätä valikoimasarjaa, niin että suomalaisellakin yleisöllä ennen pitkää on tilaisuus omalla kielellänsä tutustua tämän novellikirjallisuuden mestarin kaikkiin etevämpiin teoksiin. Suomentaja ei voi muuta kuin toivoa, että yleisö suosiolla vastaanottaa tämän kiitettävän yrityksen, joka ehkä vaikuttaa hedelmöittävästi maamme omatakeiseenkin kertomarunouteen.