Valittuja novelleja I. Guy de Maupassant
yösijat. Seuraavana päivänä jatkoivat he matkaansa.
Sen jälkeen tulee tämä poloinen nainen joka vuosi samana päivänä luokseni, tosin aina saman lapsen, erittäin sievän tyttösen kanssa, mutta mukanansa aina joku uusi – herrasmies. Ainoastaan yksi ainoa, eräs auvergneläinen mies, joka omalla murteellansa kiitti ja kosteli minua, tuli kahtena vuonna peräkkäin. Kaikkia näitä kutsuu tyttönen isä-nimellä aivan samalla tapaa kuin me ranskalaiset annamme kaikille mieshenkilöille nimityksen "herra". —
Niin olimmekin jo tulleet linnakartanoon ja huomasimme hämärissä kolme varjoa seisovan rappusten luona odottamassa meitä.
Ylimmäisellä rapulla seisova olento tuli neljä askelta vastaamme, tervehti suurellisesti ja sanoi:
– Hra kreivi, me olemme tulleet tänne tänä muistopäivänä osoittamaan teille kiitollisuuttamme…
Tällä kertaa oli se eräs belgialainen! Hänen jälkeensä koroitti pienokainen äänensä kiittäen minua opetetulla ja sen vuoksi teennäiseltä kuuluvalla kohteliaisuudella.
Tekeytyen viattomaksi pyysin minä neiti Elmiren hiukan sivulle ja kysyin häneltä:
– Onko tuo lapsenne isä?
– Ei suinkaan, herra.
– Onko hänen isänsä siis kuollut?
– Ei suinkaan, herra. Kyllä me joskus vieläkin tapaamme toisemme. Hän on santarmi.
– Mitä sanotte? Tytön isä ei siis ollutkaan se marseillelainen, joka oli seuralaisenne silloin synnytyksen aikana?
– Eihän toki. Se juoppolalli varasti minulta vähät säästönikin.
– Entäs santarmi, lapsen oikea isä, tunnustaako hän lapsensa?
– Kyllä, herra, vieläpä hän rakastaakin tytärtänsä. Mutta hän ei voi ottaa tätä luoksensa, sillä hänellä on – muitakin lapsia ja oma vaimo.
KUUTAMOLLA
Pastori Marignan oli sotaisa mies. Hän oli pitkä, laiha, kiihkoisa ja aina intomielinen, mutta rehellinen pappismies. Hänen uskonoppinsa oli varma ja järkkymätön. Jumalansa kuvitteli hän tuntevansa perinpohjaisesti ja uskoi pääsevänsä selville hänen suunnitelmistansa, tahdostansa ja tarkoituksistansa.
Kävellessänsä pitkin askelin pienen maalaispappilansa puistotietä liikkui hänen mielessänsä toisinaan kysymys: miksi on Jumala tämän kaiken tehnyt? Asettuen ajatuksissansa Jumalan sijalle etsi hän itsepintaisesti vastausta tekemäänsä kysymykseen ja löysikin sen melkein aina. Hänelle ei johtunut mieleenkään hartaan nöyryyden puuskauksessa huokaista: oi herra, tutkimattomat ovat sinun tiesi! Hän mietti vain itseksensä: minä olen Herran palvelija, jonka tulee tuntea syyt hänen menettelyynsä tai aavistaa ne, ellen niitä järjellä käsitä.
Kaikki luonnossa näytti hänestä luodulta täydellisen ja ihmeteltävän johdonmukaisesti. Kysymykset "miksi" ja vastaukset "siksi, että" olivat aina tasapainossa. Aamurusko oli luotu ilahduttamaan huomenkoittoa, aurinko kypsyttämään ja sade kostuttamaan viljaa, ilta valmistautuaksemme uneen ja pimeä yö nukkuaksemme.
Neljä vuodenaikaa vastasivat täydellisesti maanviljelyksen kaikkia tarpeita eikä pastorin mieleen ikinä olisi johtunut mitenkään epäillä, että luonnolta puuttuu tarkoitusperää ja että kaikki elämä päinvastoin taipuu ajan, ilman-alan ja aineen ankarien lakien alaiseksi.
Mutta hän vihasi naisia, vihasi tietämättänsä ja halveksi niitä vaistosta. Usein toisteli hän mielessänsä Kristuksen sanoja: "vaimo, mitä meillä on yhteistä, sinulla ja minulla?" lisäten siihen, että "luultavasti oli luoja itsekin tyytymätön tähän luomistyöhönsä." Nainen oli hänelle kymmenkertaisesti epäpuhdas lapsi, kuten eräs runoilija sanoo. Hän oli kiusaaja, joka oli vietellyt ensimäisen miespuolen ja yhä jatkoi kirottua työtänsä ollen muuten heikko, vaarallinen ja salaperäisesti häiriötä aikaansaapa olento. Ja vielä enemmän kuin naisen katoovaa ruumista, vihasi hän tämän rakastuvaa sielua.
Usein oli hän tuntenut heidän hellästi liittyvän itseensä ja vaikka hän tiesikin olevansa mahdoton hyökkäyksellä valloittaa, katkeroitui hän tuosta rakkaudentarpeesta, joka heissä kaikissa asui väräjävänä tunteena.
Hänen mielestänsä oli luoja luonut naisen ainoastaan miehen kiusaukseksi ja koetukseksi. Naista ei voinut lähestyä muuten kuin tarpeelliset puolustus-valmistukset tehtyänsä ja sittenkin oli heidän paulojansa peljättävä. Ojennettuine käsivarsinensa ja miestä kohti hymyilevine huulinensa olikin nainen vallan kuin joku viritetty ansa.
Ainoastaan uskonnollisia naisia kohtaan, joiden antama lupaus Herralle teki heidät rauhallisiksi, oli hän mielessänsä anteeksi antavainen; mutta sittenkin kohteli hän näitä kovaluontoisesti, koska hän elävästi tunsi heidän kahlitun ja nöyryytetyn sydämensä pohjassa ijankaikkisesti asuvan hellyyden, joka uhosi sieltä häntäkin kohtaan, vaikka hän olikin pappismies. [Katoolisilla papeilla ei, kuten tunnettu, ole oikeutta mennä naimisiin. Suoment. muist.]
Hän näki sen näiden hartaudesta raukeammissa katseissa kuin munkkien oli, hän huomasi sen heidän kiihkoilustansa, jossa aina ilmeni sukupuolista intoa ja heidän rakkauden purkauksistansa Kristusta kohtaan, jotka suorastansa harmittivat häntä ainoastaan sen vuoksi, että ne todistivat naisen rakkauden lihallisuutta. Samoin näki hän tämän kirotun tunteenarkuuden ilmenevän yksin heidän taipuisassa nöyryydessänsä, kuuli sen väräjävän heidän äänensä vienoudessa ja huomasi sitä heidän maahan luoduissa silmissänsä ja niissä kohtaloonsa alistuvissa kyynelissä, joita he vuodattivat aina kun hän moitti heitä ankarammin. Viskattuansa pois papillisen kauhtanansa poistui hän luostarikirkon portista kulkien pitkin askelin ikäänkuin olisi hän paennut jotakin vaaraa.
Pastori Marignanilla oli veljentytär, joka asui äitinsä kanssa eräässä pienessä naapuritalossa. Tästä koetti hän kaikin voimin tehdä laupeuden sisarta.
Tyttö oli kaunis, rajuluontoinen ja ivallinen. Pastorin saarnatessa hän usein naureskeli ja kun pastori harmistui hänen käytökseensä, syleili hän tätä rajusti puristaen häntä rintaansa vastaan, jolloin hän aina koetti tahtomattansa vapautua tästä lujasta syleilystä, vaikka hän silloin tunsikin sitä vienoa iloa, joka hänen sydämensä pohjassa herätti tuon kaikissa miehissä uinailevan isyyden tunteen.
Tytön kanssa kyläpolkuja kävellessään puhui hän tälle usein Jumalasta, siitä nimittäin, millaiseksi hän tämän oli ajatellut. Tyttö tuskin kuuntelikaan häntä; katseli vain taivasta, heinikkoa ja kukkasia silmistä säteilevällä elämänilolla. Joskus syöksyi hän tavoittamaan jotakin lentävää elävää, jonka kiinni saatuansa palasi enon luo huutaen: "katsos, eno, kuinka kaunis se on; oikein tekisi mieleni suudella sitä!" Tämä hänen halunsa "suudella hyönteisiä" tahi sireenin kukkasia harmitti, suututti ja kiihoitti pastoria, sillä tässäkin näki hän tuon naisten sydämissä aina versovan hellyyden, jota näytti olevan mahdoton hävittää.
Eräänä päivänä ilmoitti lukkarin leski, joka hoiti pastori Marignanin taloutta, kaikella varovaisuudella, että hänen veljensä tyttärellä oli rakastaja.
Pastori tunsi kauhistuvansa tästä uutisesta ja pysyi kotvan ikäänkuin tukehtuneena unhottaen saippuan kasvoillensa, joita hän juuri oli ajelemassa.
Saatuaan takaisin ajatus- ja puhekykynsä huudahti hän: "se ei ole totta! te valehtelette, Mélanie!"
Mutta lukkarin emäntä laski käden sydämellensä sanoen: "tuomitkoon minut taivaallinen Jumala, jos valehtelen teille, hra pastori. Minä vakuutan teille, että hän rientää lemmenkohtaukseen joka ilta niin pian kuin sisarenne on mennyt levolle. He tapaavat toisensa tuolla joen rannalla. Teidän tarvitsee vain mennä sinne katsomaan illalla klo 10:n ja keskiyön välillä."
Pastori lakkasi raappimasta leukaansa ja alkoi kävellä rajusti huoneessa, kuten hän aina teki jotakin tärkeää miettiessänsä. Ja kun hän sitten aikoi ryhtyä uudelleen ajamaan partaansa, leikkasi hän itseänsä kolme kertaa … nenästä korvaan saakka.
Koko päivän pysyi hän