Othello. Уильям Шекспир

          Rodrigo ja Jago tulevat.

      Vait! Mitä puhut! Kovin se mua loukkaa,

      Jos, Jago, sua, jok' omanasi käytät

      Mun kukkarotani, noin kohdellaan.

      Mut, hitto vieköön, ettehän mut kuule!

      Jos tuommoista ma koskaan uneksinkaan,

      Niin kammokaa mua.

                         Kerroithan sa mulle

      Vihaavas häntä.

                      Jos en sitä tee,

      Niin inhokaa mua. Kolme mahtimiestä

      Aneli, lakki kourass', että tekis

      Mun luutnantikseen hän, – niin mies kuin olen,

      Kykyni tunnen: täyttää voin sen paikan.

      Mut oikkupäisenä ja ylpeänä

      Hän heitä kiertää pöyhkeill' estetyillä,

      Joit' inhoittavin sotalausein höystää;

      Ja päätteeks, anojille kiellon antaa;

      Sill', "uskokaa", hän sanoi,

      "Valinnut sotaherrani jo olen".

      Ja ken se oli tuo?

      Niin, aatelkaapas, suuri laskuherra,

      Florensilainen, eräs Michael Cassio,

      Mies tuiki rakastunut pulskaan naikkoon;

      Ei kenttäjoukkoj' ole johtanut hän,

      Enemmän sotarinnast' ei hän tiedä

      Kuin kehruutyttö; kaikk' on kirjan mukaan,

      Jost' yhtä hyvin kielipalko neuvos

      Rupattaa osaa; lorua sen miehen

      On sotatiedot, kokemusta vailla.

      Sai paikan tuo, ja mun – jonk' arvon nähnyt

      Hän Rhodoss' on ja Kyprossa ja muissa

      Niin pakanain kuin kristittyjen maissa —

      Tuo "debet-kredit" pitää tuulen alla;

      Numeromiesi tuo, hän – onneks olkoon! —

      Nyt luutnantt' on, ja minä, herra nähköön,

      Vaan hänen Mustuutensa vänrikki!

      Sen pyövel' ennen oisin, jumaliste!

      Ei auta; se on virka-uran kirous:

      Ylennykseen vie suositus ja armo

      Eik' etuoikeus, jonka mukaan toinen

      Edeltäjänsä perii. Tuomitkaa nyt,

      Mist' olen velkapäänä maurilaista

      Rakastamaan.

                   Ma hänt' en palvelis.

      Oi, huolet' olkaa; häntä palvelenkin

      Vaan kostuakseni. Me emme kaikki

      Voi herroj' olla, eikä kaikki herrat

      Voi uskotuita palvelijoita saada.

      On moni nöyrä, köyryselkä raukka,

      Jok', orjankahleisiinsa ihastunna,

      Jatustaa aikansa, kuin herran aasi,

      Rehusta vaan, ja vihdoin hyljyks joutuu.

      Hyi, moista rehti-elukkaa! Taas toisill'

      On katsanto ja ulkomuoto nöyrä,

      Mut sydän kiintynyt on itsehensä;

      Isäntiään he näöks palvelevat

      Ja voivat hyvin, ja kun täys' on tasku,

      He herroj' ovat. Moisill' ymmärryst' on;

      Tuot' olen karvaa minä, sen ma myönnän.

      Kah, ystävä, niin totta kuin Rodrigo

      Te olette, jos mauri oisin, Jagon'

      En olla tahtois. Häntä palvellessa

      Vaan itseäni palvelen; en lemmest',

      En ystävyydestä, sen tietköön taivas,

      Mut näöks vaan ja omaks hyödykseni.

      Jos, nähkääs, ulkomuodossani koskaan

      Sydämen tosi-olento ja laatu

      Ilmaantuis, olis aika silloin kantaa

      Hihalla sydän, jossa sitä naakat

      Hakata sais. En ole mikä olen.

      Kuin suuri on sen turpahuulen onni,

      Jos hänet saa hän!

                         Herättäkää isä,

      Vainotkaa miestä, myrkyttäkää naute;

      Asia huutoon, heimo ilmiraivoon!

      Vaikk' Eedenissäkin hän asuis, purkoot

      Hänt' itikat! Jos ilolt' ilo tuntuu,

      Sekoittakaa sen verran tuskaa siihen,

      Ett' osan karvastaan se kauhduttaa!

      Täss' isä asuu; äänehen ma huudan.

      Mut hirveällä tuskan ulvonnalla,

      Kuin suurissa on kaupungeissa laita,

      Kun äkist' yöllä tulipalo uhkaa.

      Brabantio, hoi! Signor Brabantio, hoi! hoi!

      Herätkää, hoi, Brabantio!

      Varkaita, varkaita! Hoi, huonettanne

      Varokaa, tytärtänne, kirstujanne!

      Varkaita, varkaita!

      Mik' on noin hirveähän meluun syynä?

      Mik' on nyt hätä?

                        Onko perehenne

      Kotona kaikki?

                     Lukossako