Erämaan halki. Генрик Сенкевич
sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:
– Tuon leijonan tunnen kyllä!
Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen ruveten haukottelemaan.
Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä nyt olen!"
Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä. Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa, katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.
Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat
Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.
– Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. – Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat rautateitse Garakiin?
– Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.
– Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä siitä.
– Mutta miten? kysyi Chamis.
– Onhan meillä pyssy. Ammu koira.
– Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?
Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa, josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.
– Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, – niin ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.
– Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. – Hän ampuisi meidät kuin parven lintuja.
– Meillä on veitset, huomautti Gebr.
– Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree poikki ennenkuin olet surmannut sen.
– Mitä on siis tehtävä?
Chamis kohautti olkapäitään.
– Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa keskusteluun.
– Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.
– Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan
Niilistä ja näyttäytymään kylissä.
Näin päätettiin Saban kohtalosta.
He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen. Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä, yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.
– Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, – muuten joku vielä huomaa meidät kaukaa.
Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit. Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän, sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti. Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät, täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.
– Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei
Idrys ymmärtäisi.
– En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän päästä.
– Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?
– Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin
El-Wastaan.
– Se on hyvä.
Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut siitä kylläkseen.
Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.
Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät, Stas sanoi:
– Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan erämaasta.
– Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.
– Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.
– Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:
– Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.
Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista, että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä, ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset huudahdukset kaikuivat:
– Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat silmäykset tarkoittivat.
Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan, tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut