Erämaan halki. Генрик Сенкевич
ja sanoi:
– Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet sellaisesta.
– Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken kuluttua: – Entä Chamis?
– Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.
– Niin minäkin luulen.
Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin. Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.
Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.
Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.
– Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.
– Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi asemapäällikkö, – ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut minulle.
Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.
Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi. Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin kaatumaisillaan.
– Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. – Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.
– Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.
– Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa. Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.
Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.
Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.
Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten voisi pelastaa lapset.
– Fatmalla, hän arveli, – ei ollut syytä kostaa meille eikä lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.
Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:
– Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan, ettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on tunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka heidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten kuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä kediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille, että sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä takaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien kiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat noutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten käsiin ja me saamme lapsemme.
Rawlison rauhoittui.
– Minä matkustan, hän sanoi. – Ne roistot ovat unohtaneet, että Wolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo matkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti sähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä sinä aiot tehdä?
– Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden ajamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.
– Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.
– Hyvä on! Nyt toimeen!
– Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.
7
Sillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen yli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin pyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät hopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan näkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin kuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.
Kului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen siten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi yhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja ja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö ennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.
– Nel, hän sanoi, – ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.
– Minkä tähden, Stas?
Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:
– Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.
Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti sen maahan.
– Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. – Minä olen jo omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne ovat vaaleat.
Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:
– Älä säikähdä, Nel… Mutta näetkös… ehkä me emme tapaakaan isiämme täällä… sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta älä pelkää… Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta minä koetan myöhemmin keksiä jotakin… Aivan varmasti minä keksin jonkun keinon… älä siis pelkää, vaan luota minuun.
Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään. Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti puolustavansa Neliä.
Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan valkoisia hietikkoja pitkin.
Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin. Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan. Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen