Jenkkejä maailmalla II. Марк Твен
maailmalla II / Heidän toivioretkensä Pyhälle Maalle
I LUKU
Jälleen merellä – Pyhiinvaeltajat kaikki tallella – Uljas Stromboli – Sisilia kuutamossa – Skylla ja Kharybdis – Oraakkelin erehdys – Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" – Läpi Kreikan saariston – Vanha Ateena – Karanteeni, kielto lähteä maihin – Murramme saarroksen – Veretön yöllinen seikkailu – Pakko tekee meistä rosvoja – Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä – Hukkayritys – Menneisyyden muistojen keskellä – Veistokuvain sortunut maailma – Näköala unelmain maasta – Kuuluja paikkoja – Peräydymme hyvässä järjestyksessä – Vahdit pidättävät – Matkustamme sotilaallisin kunnianosoituksin – Jälleen turvassa laivassa.
Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä kuin ennen vanhaankin – ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.
Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme. Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle, ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan nuoremmista sanoi:
"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? – Mitä varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"
"Mitäkö varten minä olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies, vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon nähdä kaikki paikat, mitä raamatussa mainitaan."
"Mitä – eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."
"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! – eikö tätä paikkaa ole mainittu – no mikäs paikka tämä sitten on, kun tiedätte siitä niin paljon?"
"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."
"Skylla ja Kha – mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"
Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen. Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi (pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on vapaasti kääntänyt Iliadin.)
Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa. Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:
"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"
"Hori – hori – mihin?"
"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja oikein pahoin!"
"Horisonttaaliseen parallaksiin" – (päätään kynsien) – "horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont – kuules nyt, Harry, mitä varten rääkkäät sinä minua tällä, kun se koskee merimiehiä. Eiväthän merimiehet minuun kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin puoleen? … Se on hänen asiansa."
"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."
"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti on sillä tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan – pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin hän koko vuonna. Horisonttaalinen – Harry, minäpä sanon, mitä sinun tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen, että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä – se on idea. Aktiivisuutta. Näes hänellä on verentungos ja hän vain tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.
"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."
Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla äkkijyrkillä rantakallioilla.
Auringonlasku oli ihana – lämmin veripunainen hehku, joka punasi koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta. Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan puolessa – ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja, aistillisia, viehättäviä – ne ovat valioita, hienostuneita, veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla leveyksillä.
Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme, kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut, kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.
Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan. Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista. Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä