Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
kuluessa; ei häntä pitäisi noin pahoin pidellä. Jos nyt poika päästäisi hänet pois, niin poika saisi lahjaksi vanhan taalarin rahan, hopealusikan ja kultarahan, joka oli yhtä suuri kuin hänen isänsä hopeakello.
Pojan mielestä tämä ei ollut paljon tarjottu, mutta hänen oli käynyt niin, että kun hän oli saanut haltijan valtaansa, hän oli alkanut sitä pelätä. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin semmoisen kanssa, joka oli hänestä vierasta ja kamalaa ja joka ei kuulunut hänen maailmaansa, ja hän oli hyvillään, kun pääsi siitä.
Hän suostui sentähden heti kauppaan ja pysähdytti haavin, että haltija voisi ryömiä siitä ulos. Mutta kun haltija oli melkein pääsemäisillään haavista, tuli poika ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt vaatia siltä isoja rikkauksia ja kaikenlaista muuta hyvää. Ainakin olisi hänen ollut pantava se ehto, että haltijan olisi pitänyt iskeä saarna hänen päähänsä. "Kylläpä olin tyhmä, kun päästin hänet vapaaksi!" hän ajatteli ja alkoi puistaa haavia saadakseen haltijan siihen uudestaan putoamaan.
Mutta samassa kun poika sen teki, sai hän niin kauhean korvapuustin, että luuli päänsä palasiksi menevän. Hän lensi ensin yhteen seinään ja sitten toiseen, lopuksi hän vaipui maahan ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.
Kun hän heräsi, hän oli yksin tuvassa. Hän ei nähnyt jälkeäkään haltijasta. Arkun kansi oli kiinni ja kärpäshaavi riippui tavallisella paikallaan ikkunan pielessä. Ellei hän olisi tuntenut, kuinka oikeaa poskea kirveli korvapuustin jäljiltä, hän olisi ollut taipuvainen uskomaan, että kaikki oli ollut unta. "Olkoonpahan kuinka tahansa, niin ainakin isä ja äiti väittävät, ettei se ollut muuta kuin unta", hän ajatteli. "Eivät ne ainakaan anna saarnasta mitään anteeksi haltijan tähden. Parasta, että istuudun taas lukemaan."
Mutta lähtiessään kävelemään pöydän luo hän pani merkille ihmeellisen seikan. Eihän voinut mitenkään olla niin, että tupa olisi kasvanut. Mutta mistä johtui, että hänen piti kulkea niin monta askelta enemmän kuin tavallisesti, tullakseen pöydän luo? Ja mitä oli tapahtunut tuolille? Se ei näyttänyt suuremmalta kuin äsken, mutta hänen piti ensin nousta jalkain välissä olevalle poikkipuulle ja vasta sitten kiivetä päästäkseen istuimelle. Ja samalla tavalla oli käynyt pöydän. Hän ei voinut nähdä pöydän yli kiipeämättä käsinojalle.
"Mitä ihmettä tämä on?" sanoi poika. "Onko haltija lumonnut sekä nojatuolin että pöydän ja tuvan?"
Postilla oli pöydällä ja entisensä näköinen, mutta jotenkin hullusti oli senkin laita, koska hän ei voinut ylettyä siitä sanaakaan lukemaan nousematta ihan kirjan itsensä päälle.
Hän luki pari riviä, mutta silloin hän sattui katsahtamaan ylös. Hänen silmänsä sattuivat peiliin, ja silloin häneltä pääsi huudahdus: "Kas, siinä on vielä toinen!"
Sillä peilistä hän näki ihan selvään pienen pikkaraisen pojan naskalin, jolla oli suippolakki ja nahkahousut.
"Tuohan on puettu aivan kuin minäkin!" hän sanoi ja löi kämmeniään yhteen hämmästyksestä. Mutta silloin hän näki, että pojan naskali peilissä teki samoin.
Hän alkoi kiskoa tukkaansa ja nyppiä käsivarsiaan ja pyörähdellä, ja samassa teki sitä perässä se, joka näkyi peilissä.
Poika juoksi peilin ympäri pari kertaa nähdäkseen, seisoiko sen takana piilossa jokin pikku mies. Mutta ei hän sen takaa ketään löytänyt, ja silloin hän alkoi vapista kauhusta. Sillä nyt hän ymmärsi, että haltija oli hänet loihtinut ja että tuo pieni naskali, jonka kuvan hän näki peilistä, oli hän itse.
Villihanhet
Poika ei ollut mitenkään uskoa, että oli muuttunut haltijaksi. "Se on kai vain unta ja kuvittelua", hän ajatteli. "Jos odotan pari hetkeä, niin muutun kyllä takaisin ihmiseksi."
Hän asettui peilin eteen ja sulki silmänsä. Hän avasi ne vasta parin minuutin kuluttua ja toivoi silloin kaiken jo palautuneen ennalleen. Mutta eipä ollutkaan; hän oli ja pysyi yhtä pienenä. Muuten hän oli entisensä kaltainen, aivan semmoinen kuin oli ollut ennenkin. Valkoinen liinatukka ja kesakot nenän päällä ja paikat nahkahousuissa ja reiät sukissa, kaikki oli niinkuin ennenkin, se vain eroa, että kaikki oli pienentynyttä.
Ei, ei tässä ollut mitään apua seisomisesta ja odottamisesta, sen hän huomasi. Täytyi koettaa jotakin muuta. Ja viisainta, mitä hän mielestään voisi tehdä, oli etsiä käsiinsä haltija ja sopia sen kanssa.
Hän hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä. Hän etsi tuolien ja kaappien takaa ja sohvan alta ja uunin takaa. Vieläpä hän ryömi pariin rotanreikäänkin, mutta ei vain löytänyt haltijaa.
Etsiessään hän itki ja pyysi ja lupasi jos jotakin. Ei koskaan hän söisi enää sanaansa kenellekään, ei koskaan hän enää olisi ilkeä, ei koskaan hän nukkuisi saarnaa lukiessaan. Jos hän vain pääsisi takaisin ihmiseksi, niin hänestä tulisi ihmeen hyvä, siivo ja tottelevainen poika. Mutta vaikka hän olisi luvannut mitä hyvänsä, niin se ei auttanut yhtään mitään.
Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että äiti oli sanonut pikku väen asuvan navetassa, ja hän päätti heti mennä sinne katsomaan, eikö sieltä löytäisi haltijaa. Oli onni, että tuvan ovi oli raollaan, sillä hän ei olisi ulottunut lukkoon sitä avatakseen; mutta nyt hän pääsi ulos esteettömästi.
Tultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän oli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna jalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät kynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta hänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin murheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi kestämään kauan.
Vanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli varpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: "Katsos Niilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika Peukaloista!"
Heti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä syntyi kauhea kaakatus. "Kukkelikuu", kiekui kukko, "se on parahiksi hänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!" – "Ka, ka, ka, se oli parahiksi hänelle!" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut loppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja kysyivät: "Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?"
Mutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat.
Hän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. "Se mahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi", hän sanoi.
"Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä."
Hänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se oli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: "Suunne kiinni, senkin ilkiöt!"
Mutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen olisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat hänen ympärilleen ja huusivat yhä: "Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!"
Poika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat, niin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan päässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat näkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin matojen penkomista.
Poika juoksi heti kissan luo. "Rakas Mirri", hän sanoi, "sinähän tiedät kaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano minulle, mistä minä löytäisin haltijan."
Kissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti jalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla oli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon paisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat, keskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja hyvänsuovalta.
"Kyllä minä tiedän, missä haltija