Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
jos olisi pudottautunut maahan.
Ainoa, mitä hän voi tehdä päästäkseen parempaan asentoon, oli se, että koetti keinotella itseään ylös hanhen selkään. Ja sinne hän kimpuroikin, vaikkei suinkaan vaivattomasti. Eikä ollut helppoa pysytellä sileällä selälläkään, räpyttävien siipien välissä. Hänen piti molemmin käsin tarrautua syvälle höyheniin ja untuviin, ettei putoaisi alas.
Ruudukas vaatepalanen
Pojan pää meni niin pyörälle, ettei hän pitkään aikaan tiennyt tuon taivaallista. Ilma vinkui ja vihelsi häntä vastaan, siivet suhisivat ja höyhenissä kohisi kuin myrsky ikään. Kolmetoista hanhea lenteli hänen ympärillään, kaikki räpyttivät ja kaakattivat. Maailma pyöri hänen silmissään, ja hänen korvissaan humisi. Hän ei tiennyt, lensivätkö he korkealla vaiko alhaalla, eikä sitä minne he menivät.
Viimein hän tuli sen verran tajuihinsa, että ymmärsi välttämättömäksi ottaa selkoa siitä, mihin hanhet veivät häntä. Mutta sepä ei ollutkaan niin helppoa, sillä hän ei tiennyt, kuinka saisi rohkeutta katsoa alas. Hän oli aivan varma siitä, että hänen päätään alkaisi huimata, jos hän koettaisi. Viimein hän kuitenkin pakottautui katsahtamaan maahan.
Villihanhet eivät lentäneet aivan korkealla sentähden, että vastatullut vieras ei voinut hengittää kaikkein ohuimmassa ilmassa. Hänen tähtensä he myöskin lensivät hiukan hitaammin kuin tavallisesti.
Katsahtaessaan alas näytti pojasta, että hänen allensa oli levitettynä suuri huivi, joka oli jaettu lukemattomiin pieniin ja suuriin ruutuihin.
"Mihin ihmeeseen minä nyt olen joutunut?" kummaili hän.
Hän ei nähnyt muuta kuin ruutua ruudun vieressä. Muutamat olivat vinoja, muutamat suunnikkaanmuotoisia, mutta kaikkialla oli kulmia ja suoria reunoja. Ei mikään ollut pyöreätä, ei mikään väärää.
"Mikä se on tuo suuri ruudukas vaatepalanen, jota minä katselen?" sanoi poika itsekseen, odottamatta, että kukaan vastaisi.
Mutta hanhet, jotka lensivät hänen ympärillään, huusivat heti: "Peltoja ja niittyjä! Peltoja ja niittyjä!"
Silloin hän ymmärsi, että tuo suuri ruudukas vaatepalanen oli laakea Skoonen maa, jonka yli hän kulki. Ja hän alkoi ymmärtää, kuinka se voi näyttää niin moniväriseltä ja ruudukkaalta. Nuo heleänvihreät ruudut hän ensiksi tunsi: ne olivat ruispeltoja, jotka oli kylvetty viime syksynä ja jotka olivat pysyneet vihreinä lumen alla. Keltaisen harmaat ruudut olivat sänkipeltoja, joissa viime kesänä oli kasvanut viljaa, ruskeahkot olivat vanhoja apilasvainioita, ja mustat olivat tyhjiä juurikasmaita tai kynnettyjä kesantoja. Ruskeat keltareunaiset olivat varmaan pyökkimetsiä, sillä keskellä metsää kasvavat suuret puut olivat niissä talvella paljaat, mutta pienet pyökit, jotka kasvavat metsän reunassa, pysyttävät kuivat, kellastuneet lehtensä kevääseen saakka. Oli myös mustia ruutuja, joiden keskessä oli harmaata: ne olivat suuria, yhteen rakennettuja taloja, joiden katot olivat mustat ja pihamaat kivetyt. Ja sitten oli ruutuja, jotka olivat keskeltä vihreitä ja joiden reunat olivat ruskeita: ne olivat puutarhoja, joissa nurmi alkoi vihertää, vaikka pensaat ja puut ympärillä vielä olivat ruskealla kaarnalla.
Poika ei voinut olla nauramatta nähdessään, kuinka ruudukasta kaikki oli.
Mutta kun hanhet kuulivat hänen nauravan, he huusivat kuin toruen:
"Hedelmällistä ja hyvää maata. Hedelmällistä ja hyvää maata."
Poika oli jo käynyt totiseksi. "Että vielä voit nauraa sinä", hän ajatteli, "sinä, joka olet joutunut kauheimpaan, mihin ihminen voi joutua."
Hän pysyttelihe totisena vähän aikaa, mutta sitten hän taas tuli naurahtaneeksi.
Mitä enemmän hän oli tottunut ratsastukseen ja menon vauhtiin, niin että jo kykeni ajattelemaan muutakin kuin miten pysyisi hanhen selässä, sitä enemmän hän alkoi huomata, kuinka täynnä ilma oli lintuparvia, jotka lensivät pohjoista kohti. Se oli yhtä huutamista ja hoilaamista parvesta toiseen. "Vai niin, että olette tekin tänään tulleet yli", huusivat muutamat. "Niinpä olemme", vastasivat hanhet. "Kuinka luulette olevan kevään laita?" – "Ei lehteäkään puissa ja vesi kylmää järvissä", tuli vastaukseksi.
Kun hanhet lensivät erään paikan yli, jossa oli kesyä siipikarjaa ulkona, he huusivat: "Mikä on talon nimi? Mikä on talon nimi?" Silloin kukko ojensi kaulansa ja vastasi:
"Talon nimi on Pikku-Pelto nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."
Useampia tupia sanottiin kyllä omistajainsa nimen mukaan niinkuin on tapana Skoonessa, mutta sen sijaan, että olisivat vastanneet, että tämä oli Pietari Matinpojan tai Ola Bonpojan tupa, keksivät kukot nimiä, jotka heidän mielestään sopivat paremmin. Ne, jotka asuivat köyhissä torpissa ja pikkupaikoissa, huusivat: "Tämän talon nimi on Puutekylä." Ja ne, jotka asuivat kaikkein köyhimmissä, huusivat: "Tämän talon nimi on Tyhjälä, Tyhjälä, Tyhjälä."
Suuret, vauraat talonpoikaistalot saivat kauniita nimiä kukoilta, niinkuin Onnenpelto, Munamäki, Rahala.
Mutta herraskartanojen kukot olivat liian ylpeitä keksiäkseen jotakin leikillistä, he vain huusivat ja kiekuivat semmoisella voimalla kuin olisivat tahtoneet äänensä kuulumaan aina aurinkoon asti. "Tämä on Dybekin herraskartano. Nyt niinkuin ennenkin, nyt niinkuin ennenkin."
Ja vähän kauempana seisoi muuan ja huusi: "Tämä on Svaneholm. Koko maailma sen tietää."
Poika huomasi, että hanhet eivät lentäneet suoraan eteenpäin. Ne leijailivat sinne tänne yli koko Söderslättin tasangon ikään kuin olisivat olleet iloissaan siitä, että olivat taas Skoonessa ja olisivat tahtoneet tervehtiä joka taloa.
Ne tulivat paikkaan, jossa oli suuria jykeviä rakennuksia ja korkeita savutorvia ja niiden ympärillä joukko pienempiä huoneita. "Tämä on Jordebergan sokeritehdas", huusivat kukot. "Jordebergan sokeritehdas."
Poika säpsähti istuessaan hanhen selässä. Hänenhän olisi pitänyt tuntea tämä paikka. Se ei ollut kaukana hänen kodistaan, ja täällä hän jo viime vuonna oli ollut hanhipaimenena. Mutta oli kyllä niin, ettei mikään ollut oikein näköistään, kun sitä katseli näin ylhäältäpäin.
Ja ajatteles, ja ajatteles! Oosa hanhityttö ja Pikku Matti, jotka olivat hänen tovereitaan viime vuonna! Poika olisi tahtonut tietää, kulkivatko he täällä vielä. Ja mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat aavistaneet, että hän lensi korkealla heidän päänsä päällä?
Jordeberga häipyi sitten näkyvistä ja he kulkivat Svedalaan ja Skabersjöhön ja takaisin yli Börringenin luostarin ja Häckebergan.
Poika sai nähdä tänä yhtenä päivänä enemmän kuin oli nähnyt ennen koko elinaikanaan.
Kun villihanhet tapasivat kesyjä hanhia, oli heillä kaikkein hauskinta. He lensivät silloin hyvin hitaasti ja huusivat: "Nyt mennään tuntureille! Tuletteko mukaan? Tuletteko mukaan?"
Mutta kesyt hanhet vastasivat: "Talvi on vielä maassa. Olette liian aikaisin liikkeellä. Palatkaa takaisin! Palatkaa takaisin!"
Villihanhet laskeutuivat alas, jotta ääni kuuluisi paremmin, ja huusivat: "Tulkaa mukaan, niin opetamme teitä lentämään ja uimaan."
Siitä kesyt hanhet suuttuivat eivätkä vastanneet.
Mutta villihanhet laskeutuivat vielä alemma, niin että melkein hipoivat maata, ja sitten he kohosivat niin nuolen nopeasti, kuin olisivat kauheasti säikähtäneet. "Oi joi joi!" huusivat he. "Eiväthän ne olleetkaan hanhia. Nehän olivat vain lampaita."
Maassa olijat raivostuivat ja huusivat: "Kuula teihin sattukoon, jok'ainoaan, jok'ainoaan!"
Kun poika kuuli kaiken tämän leikinlaskun, hän nauroi. Silloin hän muisti, kuinka vaikea hänen asemansa oli, ja nyt hän itki. Mutta hetken päästä hän taas nauroi.
Ei koskaan hän ollut mennyt niin hyvää vauhtia, vaikka hän aina oli mielellään ratsastanut nopeasti ja hurjasti. Eikä hän tietysti koskaan ollut ajatellut, että ylhäällä