Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
ETELÄISIN NIEMI
Sunnuntaina huhtikuun 3. – keskiviikkona 6. p: nä.
Öölannin eteläisimmällä puolella on vanha kuninkaan kartano nimeltään Ottenby. Se on aika suuri maatila, se ulottuu näet läpi saaren rannasta rantaan, ja se on merkillinen siitä, että se aina on ollut suurten eläinlaumain pesäpaikkana. Kuudennellatoista sataluvulla, kun kuninkaiden oli tapana matkustaa Öölantiin metsästämään, ei koko maatila ollut muuta kuin suuri hirvipuisto. Seitsemännellätoista sataluvulla oli täällä siitoslaitos, jossa kasvatettiin jalorotuisia hevosia, ja lammastarha, jossa elätettiin useita satoja lampaita. Meidän päivinämme ei siellä ole jalorotuisia hevosia eikä lampaita. Sen sijaan siellä elää suuria hevoslaumoja, joita käytetään Ruotsin ratsuväessä.
Tuskin on koko maassa tilaa, joka olisi parempi eläinten olinpaikka kuin tämä. Pitkin itäistä rannikkoa on vanha lammasniitty, joka on neljännespeninkulman pituinen, suurin niitty koko Ruotsissa, jossa eläimet voivat syödä ja leikkiä ja piehtaroida yhtä vapaasti kuin erämaassa. Ja siellä on kuuluisa Ottenbyn lehto satavuotisine tammineen, jotka suojaavat auringolta ja ankaralta Öölannin tuulelta. Eikä pidä unohtaa pitkää Ottenbyn muuria, joka kulkee saaren läpi ja erottaa Ottenbyn muusta saaresta, niin että eläimet voivat tietää, kuinka kauas vanha kuninkaan kartano ulottuu ja varoa menemästä muulle maalle, jossa heillä ei ole oikeutta olla.
Mutta ei siinä kyllin, että Ottenbyssä on paljon kesyjä eläimiä. Voisi melkein luulla, että villeilläkin eläimillä on tunne siitä, että vanhalla kruununtilalla sekä villien että kesyjen on oikeus saada suojaa ja että ne sentähden niin suurissa laumoissa uskaltavat tänne. Paitsi sitä, että siellä on vielä jäljellä vanhaa kaurissukua ja että jänikset ja sorsat ja peltopyyt mielellään asuvat siellä, on se keväällä ja syksykesällä monen tuhannen muuttolinnun lepopaikka. Varsinkin laskeutuvat muuttolinnut syömään ja lepäämään lammasniityn alla olevalle itäiselle rannalle.
Kun villihanhet ja Niilo Holgerinpoika vihdoin viimeinkin olivat osuneet Öölantiin, he laskeutuivat niinkuin kaikki muutkin rantaan lammasniityn alle. Sumu lepäsi sankkana saaren yllä niinkuin äsken meren yllä. Mutta poika hämmästyi kuitenkin sitä lintujen paljoutta, jonka hän näki vain sillä pienellä ranta-alueella, minkä yli voi katsoa.
Se oli pitkä hietaranta, jossa oli kiviä ja vesilätäköitä ja läjittäin merestä maalle heitettyä meriruohoa. Jos poika olisi saanut valita, niin hän ei koskaan olisi ajatellut laskeutua siihen, mutta linnuista varmaankin se oli oikea paratiisi. Sorsia ja harmaita hanhia käyskenteli syömässä niityllä, rannalla juoksenteli rantasipejä ja muita rantalintuja. Kuikat olivat meressä ja kalastelivat, mutta eniten elämää oli vähän matkaa rannikosta olevilla kaislariutoilla. Siellä oli lintuja vieri vieressään ja kaikki poimivat matosia, joita lienee ollut äärettömät määrät, koska ei koskaan huomattu, että olisi syntynyt mitään valitusta ruoan puutteen tähden.
Kaikkein useimmat aikoivat matkustaa edelleen ja olivat laskeutuneet maahan ainoastaan levähtääkseen, ja niin pian kuin jonkin lauman johtaja arveli, että toverit olivat virvoittautuneet tarpeeksi, hän sanoi: "Jos olette valmiit, niin lähdetään kai taas." – "Ei, odota! Me emme ole vielä syöneet kylliksemme, emme vielä hetikään", sanoi seurajoukko.
"Ette kai luule, että minä annan teidän syödä niin kylliksenne, ettette pääse paikaltanne liikahtamaan?" sanoi johtaja ja läiskäytti siipiään ja lähti menemään. Mutta tapahtui useammin kuin kerran, että hänen täytyi kääntyä takaisin, kun ei saanut toisia seuraamaan mukana.
Ulommaisten kaislariuttojen takana lepäsi joutsenlauma. He eivät välittäneet mennä maihin, vaan levähtivät keinuen veden pinnalla. Silloin tällöin he pistivät kaulansa veteen ja ottivat ruokaa meren pohjasta. Saatuaan jotakin oikein hyvää he päästivät huutoja niinkuin torven toitahduksia.
Kun poika kuuli, että matalikolla oli joutsenia, hän riensi kaislariutoille. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt villijoutsenia läheltä. Hänen onnistuikin päästä aivan heidän luokseen.
Poika ei ollut ainoa, joka oli kuullut joutsenien äänen. Sekä villihanhia että harmaahanhia ja sorsia ja kuikkia uiskenteli riuttojen välissä ja asettui piiriin joutsenlauman ympärille heihin tuijottamaan. Joutsenet pullistivat höyheniään ja kohottivat kaulojaan korkealle ilmaan. Välistä joku heistä ui hanhen tai kuikan tai telkän luo ja sanoi jotakin. Ja silloin näytti siltä kuin puhuteltu tuskin olisi uskaltanut nostaa nokkaansa vastatakseen.
Mutta sitten oli siinä muuan pikkukuikka, musta koiranleuka, joka ei enää jaksanut nähdä kaikkea tätä juhlallisuutta. Hän sukelsi yht'äkkiä vedenpinnan alle. Samassa kirkaisi yksi joutsenista ja ui pakoon niin nopeasti, että vesi takana kuohui. Sitten se pysähtyi ja alkoi uudelleen näyttää majesteettiselta. Mutta sitten kirkaisi toinen samalla tavalla kuin ensimmäinen ja sitten kirkaisi kolmas.
Nyt ei pikkukuikka enää jaksanut pysyä veden alla, vaan näyttäytyi sen pinnalla ja oli pieni ja musta ja pahankurisen näköinen. Joutsenet hyökkäsivät häntä kohti, mutta nähdessään, millainen pieni raukka se oli, he kääntyivät samassa, niinkuin olisivat olleet mielestään liian hyviä ruvetakseen tuommoisen kanssa rettelöimään. Mutta pikkukuikka sukelsi uudelleen ja nipisti heitä jalkoihin. Se koski varmaankin kipeästi ja pahinta oli, etteivät joutsenet voineet ylläpitää arvokkuuttaan. Yht'äkkiä he tekivät päätöksensä. He alkoivat piestä ilmaa siivillään, niin että kumisi, liukuivat pitkän aikaa niinkuin juosten veden pinnalla, saivat vihdoin ilmaa siipiinsä ja kohosivat lentoon.
Heidän lähdettyään syntyi suuri kaipuu ja ne, jotka äsken olivat nauraneet pikkukuikan tempuille, toruivat nyt häntä hänen hävyttömyydestään.
Poika kulki nyt taas maalle päin. Siellä hän asettui katselemaan viklojen karkeloita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, ne olivat kuin hyvin, hyvin pieniä kurkia, niillä oli samanlaiset pienet ruumiit kuin näillä, korkeat jalat, pitkät kaulat ja keveät, keijuvat liikkeet, mutta ne eivät olleet harmaita, vaan ruskeita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, jossa aallot niitä huuhtelivat. Niin pian kuin aalto tulvahti rantaan, juoksi koko rivi taaksepäin. Mutta kun aalto imeytyi takaisin, seurasivat he mukana. Ja sitä iloaan he pitivät tuntikausia.
Kauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua tavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas matala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon komeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä oli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä, punaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli mustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.
Niin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut: "Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään." – "Jos ne eivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan, vaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin", sanoi ruskea heinäsorsa. "Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla koskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on", sanoi harmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän juuressa, se pilasi niiden ulkonäön.
Rannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä pitkin ja kalastivat. "Mitä kaloja te pyydätte?" kysyi muuan villihanhi. "Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala maailmassa. Tahdotko maistaa?" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea vastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle. "Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista moskaa?" sanoi villihanhi.
Seuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät niityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja. Niitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä olisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa, niin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää raakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja lujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti hänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen, kun kontti oli valmis.
Puolenpäivän