Lammermoorin morsian. Вальтер Скотт
vastoin skotlantilaisten aatelissukujen yleistä tapaa, oli saanut ristimänimensä suvun päämiehen nimen mukaan.
"Sholto-poikani", sanoi äiti, "on kannattava äidinpuolisen sukunsa tahratonta kunniaa ja koroittava, ylentävä isänpuolistakin. Lucy-parka ei kelpaa kuninkaan hoviin eikä vierassaleihin. Joku maalla asuva herrasmies parhaiten sopisi hänelle aviopuolisoksi, niin rikas, että hän voisi hankkia vaimolleen mukavan elämän, jossa Lucyn ei tarvitsisi lainkaan vaivata itseänsä ja jossa hän ei saisi tilaisuutta vuodattaa kyyneleitä muusta syystä kuin siitä lempeästä pelosta, että hänen miehensä joskus ajaessaan kettua sattuisi taittamaan niskansa. Eipä meidän sukumme tällä tavalla kohoaisi eikä sen valtakaan täten vahvistuisi eikä karttuisi. Valtiosinetinvartian arvo on vasta äsken saatu; sitä on koetettava lujittaa siten, että näytämme siihen jo tottuneilta, sen ansainneilta ja valmiilta sitä puolustamaan ja pitämään siitä kiinni. Vanhalle juurtuneelle korkeudelle ihmiset kumartavat tottumukseksi käyneellä ja isiltäperityllä nöyryydellä; meidän edessämme he seisoisivat kaula kenossa, jollei sitä väkisin taivutettaisi kumarruksiin. Lammaskarsinassa tai luostarissa parhaiten paikallaan olevalla tyttärellä ei ole kykyä vaatia kunnianosoitusta, missä siihen vastahakoisesti taivutaan. Ja koska Jumala ei ole meille kolmatta poikaa suonut, olisi ainakin Lucyn pitänyt olla sen luonteinen, että olisi pojan sijan täyttänyt. Onnelliseksi sen hetken sanoisin, jona Lucy antaisi kätensä miehelle, jolla olisi enemmän kykyä kuin hänessä itsessään tai jonka kunnianhimo olisi yhtä matalalla matelevainen."
Näin ajatteli äiti, jonka silmissä hänen lastensa sydämen hyveet ja heidän vastainen kotoinen onnensa olivat aivan mitättömät säätyarvon ja maallisen korkeuden rinnalla. Mutta, niinkuin monestikin kiivaat, maltittomat vanhemmat, erehtyi Ashtonin rouva tyttärensä sydäntä arvostellessaan. Sillä siinä kyti kylmimmän penseyden alla noiden tulisten tunteitten itu, jotka toisinaan yhtenä yönä puhkeavat ilmi samoin kuin profeetan kurpitsa ja ihmetyttävät katsojaa ennenarvaamattomalla kiivaudellaan ja voimallaan. Lucyn sydän näet tuntui kylmältä siitä syystä, ettei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi sen sytyttänyt tai herättänyt. Hänen elämänsä oli tähän asti kulunut yksitoikkoisesti, hiljaisesti, ja olisipa ollut hänelle onneksi, jollei sen nykyinen tyyni juoksu olisi ollut virran kaltainen, joka hiipii kosken niskaa kohti!
"Vai niin, Lucy", virkkoi isä astuessaan sisään, kun laulu oli vaiennut, "opettaako sinun laulusi sinua pitämään maailmaa halpana ennenkuin olet sitä koettanutkaan? – Se varmaankin on hiukan ennenaikaista. Vai lauloitko sinäkin vain niinkuin muut kaunottaret, jotka aina ovat elämän ilot hylkäävinänsä, kunnes jonkun rakastettavan ritarin puhe väkisin taivuttaa heidät puoleensa?"
Lucy punastui vakuuttaen, ettei tuon laulun mukaan pitänyt päättää, minkälaiset hänen omat ajatuksensa olivat, ja pani kiireesti pois harppunsa, kun isä pyysi häntä kanssansa kävelylle.
Avara, tiheä puisto, tai oikeammin metsästys-alue levisi kartanon takana olevan harjanteen kupeella. Kartano, joka sijaitsi alangolta ylöspäin käyvän vuorisolan keskellä, näytti olevan ikäänkuin rakennettu tämän tien suuhun suojelemaan salomaata, joka sen takana kohosi majesteetillisessa jylhyydessään. Tähän ylevän ihanaan seutuun päin läksivät nyt isä ja tytär kävelemään käsityksin, astuen komeaa lehtokujaa pitkin, jonka ylitse kaarteli lehteväin jalavapuiden oksia ja jonka lomista saattoi katsella kaukaisuudessa kuljeksivia metsäkaurisparvia. Näin he kävelivät hitaasti ihaillen kauniita näköaloja, joista herra William Ashtonkin, vaikka hänen tavalliset toimensa olivat ihan toista laatua, osasi nauttia herkällä aistilla ja suurella mielihyvällä. Sattuipa heille tällä kävelyllä vastaan metsänvartia, joka pyyntiretkellä ollen kulki metsään päin jousipyssy olalla ja koiraa taluttava poika jäljessään.
"Paistiako hankkimaan meille, Norman?" kysyi herra vastaten metsämiehen tervehdykseen.
"Niin juuri, armollinen herra, niinpä lähdenkin. Huvittaisiko teitä ehkä katsella pyyntiäni?"
"Ei, ei", vastasi herra katsoen tyttäreensä, jonka poski yksin siitä ajatuksestakin, että hänen täytyisi katsella metsäkauriin ampumista, oli aivan kalvennut, vaikka hän kuitenkaan, jos hänen isänsä olisi sanonut tahtovansa seurata Normania, luultavasti ei olisi hiiskunut ainoatakaan vastahakoista sanaa.
Metsämies kohotti olkapäitään. "Aivanpa omakin haluni laimenee", virkkoi hän, "kun ei kukaan herrasväestä milloinkaan käy pyyntiäni katsomassa. Toivon sentään, että kapteeni Sholto tulee kotiin; muuten olisi minun paras lyödä kerrassaan rukkaset pöytään. Sillä Henry-herran täytyy aina lukea joutavia latinalaisia lorujaan, niin että tuo kelpo poika, vaikka hänen mielensä kylläkin tekisi metsässä kuljeksia aamusta iltaan, menee aivan hukkaan eikä hänestä ikinä tule miestä. Eipä näin ollut laita, olenpa kuullut, lordi Ravenswoodin aikana. Kun joku sarvipää oli kaadettu, juoksi joka mies sitä katsomaan; ja kun otus oli ammuttu, tarjottiin puukko4 aina itse herralle, eikä siitä lähtenyt koskaan vähempää kuin taalari hyväntekiäisiksi. Ja oli täällä silloin Edgar Ravenswood – Ravenswoodin nuoreksiherraksi häntä nyt sanotaan – hän kun käypi ampumassa – no, eipä parempaa ampujaa ole ollutkaan hamasta Tristramin ajoista – Edgar-herra kun ojentaa, niin siihen otus jo kellähtää, uskokaa pois vain. Mutta metsänkäymisen halu on peräti mennyt hukkaan tällä puolen vuoriharjua."
Paljon oli tässä puheessa sellaista, joka suuresti loukkasi valtiosinetinvartiaa. Hän ei voinut olla huomaamatta, että hänen palvelijansa melkein julkisesti halveksi häntä siitä syystä, ettei hänellä ollut sitä metsästyshalua, jota noina aikoina pidettiin oikean aatelismiehen luonnollisena, välttämättömänä tunnusmerkkinä. Mutta metsänriistan pyytäjä kaikissa maakartanoissa on hyvin tarpeellinen mies, jonka sallitaan jotenkin suurella vapaudella piestä kieltänsä. Herra Ashton vastasi sentähden vain hymyillen, että hänellä itsellänsä oli sinä päivänä muuta ajattelemista kuin metsäkauriin pyynti; sittenkin hän otti kukkaron taskustaan ja antoi metsänvartialle taalarin kehoitukseksi. Mies otti sen vastaan samalla tavalla kuin komean hotellin tarjoilija vastaanottaa kaksinkertaisen juomarahan joltakulta maalaisherralta – hymyllä, jossa antimen iloon sekaantuu ylenkatsetta antajan tyhmyyden vuoksi. "Ettepä te, armollinen herra, ole viisas palkanantaja", sanoi hän, "kun maksatte ennenkuin mitään olette saanut. Mitäpä tekisittekään, jollen saisi sitä metsäkaurista ammutuksi, josta te ennakolta annatte minulle tapporahan?"
"Luultavasti", vastasi valtiosinetinvartia hymyillen, "et arvaa mitä tarkoitan, jos sinulle sanon, että on olemassa conditio indebiti."
"En suinkaan, niin totta kuin elän – se mahtaa olla joku lakitieteellinen solmusana – mutta 'käy oikeutta kerjäläisen kanssa, niin' – tiedättehän te, armollinen herra, mitä siitä lähtee. – Mutta tahdonpa sentään tehdä teille oikeutta myöten, ja jollei pyssyni ja penikkani vain petä, niin saatte otuksen, jolla on kahta sormea paksulti rasvaa rintapalassaan."
Hän aikoi jo lähteä, mutta herra kutsui hänet vielä takaisin ja kysyi ikäänkuin sivumennen, oliko Ravenswoodin nuoriherra todellakin niin uljas poika ja tarkka pyssymies kuin mitä hänestä ihmiset hokivat.
"Uljasko! – onpa hänessä uljuutta yltäkyllin, sen vakuutan teille", vastasi Norman. "Minä olin kerran Tyninghamin metsässä, kun joukko suuria herroja oli metsästämässä herrani kanssa. Siellä oli hirvi, joka rupesi vastakynteen, niin että kaikki pysähdyimme hyvän matkan päähän. Pulska troijalais-ukko se olikin, parasta lajia; sarvet kymmenhaaraiset ja otsa niin leveä kuin suurimman härän. Ja vanhan herran päälle se karkasi, saakeli soikoon, ja olisipa tullut avoin paikka paronien luetteloon, jollei nuori-herra olisi kuin vilahdus hypännyt otuksen taakse ja sivaltanut sen kinnersuonia poikki väkipuukollaan. Eikä hän silloin ollut kuin seitsemännellätoista, Jumala häntä siunatkoon!"
"Ja onko hän yhtä sukkela käyttämään pyssyäkin kuin väkipuukkoa?" kysyi herra Ashton vielä.
"Hän ampuisi tämän hopeakolikon peukaloni ja etusormeni lomasta kahdenkymmenen kyynärän päästä, ja minä panisin siitä vetoon naulan kultaa. Mitä enempää voisitte vaatiakaan silmältä, kädeltä, lyijyltä ja ruudilta?"
"Ei suinkaan
Jolla haavoitettu otus oli lopullisesti tapettava.