Lammermoorin morsian. Вальтер Скотт
munkki ne nousee kun aamukello soi,
kun vielä on vuotehell' apotin paikka;
ja metsämiesi lähtee kun rusottavi koi;
jo aik' ois, veikkoset, oispa jo aika!
Ja Bilhopen kankaill' on moni sarvipää,
ja Shortwoodin salossa on monikin kauris;
mut kuni lumivalkea tevanani tää,
ei ykskään, ykskään heist' ole kaunis."
"Onko tämä mies", kysyi valtiosinetinvartia, kun metsämiehen laulun sävel oli kuulumattomiin kadonnut, "ollut ravenswoodilaisten palveluksessa, koska hän heistä niin paljon pitää? Arvattavasti sinä sen tiedät, Lucy, sillä onhan sinulla omantunnon asiana pitää muistissa jokaisen tämän kartanon lähiseudulla asuvan talonpojan historia."
"En minä juuri niin perin tarkka historiantuntija ole kuin te, isä kulta, luulette. Mutta tiedänpä sentään, että Norman ennen aikaan pienenä poikana oli täällä palveluksessa, ennenkuin läksi Ledingtoniin, mistä te hänet pestasitte. Mutta jos tahdotte saada joitakin tietoja entisestä herrasväestä, niin Liisa-mummo on paras lähde."
"Mitäpä tekemistä minulla olisi heidän kanssansa, Lucyseni", virkkoi isä, "tai heidän historiansa ja erinomaisten avujensa kanssa?"
"Sitä en suinkaan tiedä, isä. Mutta tiedustelettehan te Normanilta kaikenlaista nuoresta Ravenswoodista."
"Vielä vai, lapseni!" vastasi isä, heti paikalla kuitenkin lisäten: "Ja kuka tuo Liisa-mummo sitten on? Sinähän näytät tuntevan kaikki vanhat ämmät tällä maailman äärellä."
"Niinpä tunnenkin, kuinkas muuten voisin auttaa noita vanhoja raukkoja, kun he ovat kovassa ahdingossa? Ja mitä Liisa-mummoon tulee, niin on hän kaikkien vanhojen vaimojen kruunu ja kaikkien kummimuorien kuningatar vanhojen tarinain kertojana. Hän on sokea, eukko parka, mutta kun hän puhuu, niin tuntuu aivankuin hän osaisi katsoa sydämen pohjaan asti. Minä, totta puhuen, usein peitän kasvoni tai käännän silmäni poispäin, sillä näyttää aivan kuin hän näkisi, jos punastuu, vaikka hän on jo kaksikymmentä vuotta ollut sokeana. Kylläpä maksaisi vaivaa käydä siellä, jollei muun vuoksi, niin siksi, että voisitte sanoa nähneenne sokean ja halvatun vanhan vaimon, jolla on niin terävä äly ja arvokas ulkomuoto. Minä vakuutan teille, hän voisi olla kreivillistä sukua, semmoinen on hänen puheenlaatunsa ja käytöksensä. Tulkaa, teidän pitää tulla katsomaan Liisaa; me emme ole puolen virstankaan päässä hänen mökistään."
KOLMAS LUKU
Lomasta puiden latvain korkeain
hän savun keksi, vienon, ohuen,
ilmoille kohoilevan tupruttain;
todistus suotu, hauska hänellen,
ett' asui, eli täällä ihminen.
Lucy oli isänsä oppaana, sillä tällä oli aina ollut niin paljon puuhaa valtiollisista töistänsä tai seurustelemisesta vierastensa kanssa, ettei hän ollut voinut tarkoin oppia tuntemaan omia avaroita maatiluksiansa; sitä paitsi hän enimmän aikansa oli asunutkin Edinburghissa. Lucy puolestaan oli äitinsä kanssa viettänyt koko kesän Ravenswoodissa, ja osaksi taipumuksesta, osaksi muun huvituksen puutteesta hän oli alinomaisilla kävelyillään oppinut tuntemaan jokaisen tien, laakson ja viidakkonoron.
"Ja kaikki purot, jotka liritteli,
pensaitten halki juosta polvitteli."
Aikaisemmin on jo mainittu, että valtiosinetinvartian mieli ei ollut haluton nauttimaan luonnon kauneudesta. Ja jotta häntä ei väärin tuomittaisi, on lisättävä, että hän nautti kaksinverroin luonnon kauneudesta, kun tämä ihana, teeskentelemätön, miellyttävä neito huomautti hänelle siitä. Lucy, tyttären lempeydellä nojautuen hänen käsivarteensa, pyysikin häntä alinomaa jotain ihailemaan, milloin vanhan tammen korkeutta, milloin jotakuta odottamatonta tienmutkaa, missä polku polviteltuansa laaksoa myöten yht'äkkiä kohosi kukkulalle, joka tarjosi avaran näköalan alankoja pitkin ja josta sitten polku jälleen kiemurteli pois, kätkeytyen kallioiden ja viidakkojen peittoon, viekoitellen kävelijän vielä yksinäisemmille, syrjäisemmille paikoille.
"Kaikki tuo, kultaseni", virkkoi valtiosinetinvartia, "ei ole vastausta kysymykseeni, kuka tuo vaimo on ja mitkä siteet häntä kiinnittävät entisen omistajan perheeseen."
"Oi, hän oli heillä jonakin imettäjän tapaisena, luullakseni; ja hän on pysynyt täällä siitä syystä, että kaksi hänen lapsenlastansa on teidän palveluksessanne. Mutta hän jäi, arvelen minä, vasten tahtoansa, sillä tuo vanha raukka aina vielä valittaa ajan ja isäntäväkensä muutosta."
"Kiitos kaunis", vastasi valtiosinetinvartia. "Hän ja hänen omaisensa syövät minun leipääni ja juovat minun maljastani ja kuitenkin kaiken aikaa päivittelevät sitä, etteivät enää ole entisen herrasväen palveluksessa, joka ei koskaan osannut mitään hyödyllistä tehdä, ei itselleen eikä muillekaan!"
"Ei, isä", sanoi Lucy, "uskon varmaan, että te käsitätte väärin Liisa-mummon. Hän ei ole millään muotoa rahanpalvelijoita; eipä hän ottaisi ainoatakaan penniä almuna vastaan, vaikka olisi nälkään nääntymäisillään. Hän vain on puhelias, niinkuin kaikki vanhat ihmiset, kun heidät saatetaan nuoruutensa juttujen jäljille, ja hän juttelee Ravenswoodeista sentähden, että hän on niin monta vuotta elänyt heidän palveluksessansa. Mutta minä olen varma siitä, että hän teille, isä, on kiitollinen suojastanne ja että hän mieluummin puhuisi teidän kanssanne kuin kenenkään muun ihmisen kanssa koko maailmassa. Tulkaa, isä, katsomaan Liisa-mummoa."
Ja hemmotellun tyttären rohkeudella Lucy vei valtiosinetinvartiaa siihen suuntaan, mihin hänen mielensä teki.
Kun he taas viivähtivät sellaisessa paikassa, mistä oli avara, kauas ulottuva näköala, ilmoitti Lucy isällensä, että he olivat jo aivan likellä hänen sokean holhottinsa mökkiä. Ja kun he olivat astuneet alas pieneltä kukkulalta, niin mäen kupeita myöten kiertelevä polku, joka oli kulunut eukon jokapäiväisestä käynnistä, saattoikin heidät kohta mökin edustalle. Tämä asunto oli piilossa syvässä, synkässä rotkossa ja oli ikäänkuin tahallaan asetettu semmoiseen paikkaan, joka oli sen asukkaan pimentyneen elämän mukainen.
Juuri mökin vierustalta kohosi korkea kallio, osaksi kallistuen katon ylitse ja ikäänkuin uhaten pudottaa lohkareen otsaltaan sen juurella seisovaan heikkoon ihmisasuntoon. Tupanen itse oli rakennettu turpeista ja kivistä ja sen yli oli kyhätty huono olkikatto, josta suuri osa jo oli hajallansa. Ohut, sinertävä savu kohosi siitä kepeänä patsaana ja tuprusi katon yli kallistuvan kallion valkeaa kuvetta myöten, antaen koko näylle erinomaisen suloisen värivivahduksen. Pienessä puutarhapahasessa, jonka ympärillä näkyi siellä täällä hajallaan kasvavia seljapensaita harvana aitauksena, istui likellä mehiläispesiänsä, elatuksensa antajia, vanha mummo, jota katsomaan Lucy oli tuonut tänne isänsä.
Mitkä kovanonnen vaiheet lienevätkin tulleet elämässä mummon osalle ja kuinka köyhä hänen asuntonsa olikin, sittenkin oli helppo huomata, ettei vanhuudella, köyhyydellä, vastoinkäymisellä eikä kivulloisuudella ollut ollut voimaa tämän merkillisen naisen henkeä masentaa.
Hän istui turve-istuimella, tavattoman suuren ja vanhan ritvakoivun alla, semmoisena kuin Juudas tavallisesti on kuvattu istumassa palmupuunsa juurella, majesteetillisen ja samalla kuitenkin alakuloisen näköisenä. Hänen vartalonsa oli korkea, ylpeä, varsin vähän vielä painunut kumaraan vanhuuden vaivoista. Hänen vaatteensa, vaikka ne olivatkin talonpoikaiset, olivat erinomaisen puhtaat, siinä suhteessa peräti eroten useimpien hänen säätyläistensä asusta, ja ne olivat myös puetut ylle niin tavattoman huolellisesti, että näyttivät sieviltä, oikeinpa kauniilta. Mutta tämän vanhan naisen ulkomuoto varsinkin vaikutti kaikkiin, jotka näkivät hänet, ja pakotti useimmat ihmiset puhuttelemaan häntä semmoisella kunnioittavalla sävyllä ja kohteliaisuudella, mikä ei lainkaan sovellu hänen asuntonsa kurjuuteen. Ja sittenkin eukko vastaanotti tämän kohteliaisuuden hämmästymättömällä