Wakefieldin kappalainen. Oliver Goldsmith
oli viimein käynyt kovin suureksi, niin ett'ei hän enää voinut täyttää kaikkia pyyntöjä, silloin hän rupesi rahan asemesta antamaan lupauksia. Siinä kaikki, mihin hän kykeni, eikä hän vieläkään saattanut pahoittaa kenenkään mieltä kiellollansa. Sillä tavoin hän sai niskoilleen koko joukon väkeä, joitten täytyi lopultikin joutua pettymykseen, niin mielellään kuin hän olisi heitä auttanutkin. Jonkun aikaa nämä riippuivat hänessä vielä kiinni, mutta hylkäsivät hänet sitten, sadatellen ja halveksien, niinkuin hän ansaitsikin. Samassa määrin kuin muitten kunnioitus häntä kohtaan väheni, samassa määrin hän rupesi halveksimaan omaa itseänsä. Heidän imartelunsa olivat tähän saakka kannatelleet hänen mielensä rohkeutta, mutta nyt, kun tämä tuki oli otettu pois, ei hänellä ollut iloa sydämensä hyväksymisestä, hän kun ei ollut koskaan oppinut sydäntänsä kunnioittamaan. Maailma alkoi esiintyä hänelle toisellaisena; ystäväin entinen mielistely rupesi kutistumaan pelkäksi myöntämiseksi, myöntäminen pukeutui pian ystävällisen kehoituksen muotoon, ja kun kehoitusta ei noudatettu, syntyi moitteita. Hän huomasi, että sellaiset ystävät, joita hyväntekeväisyys oli kerännyt hänen ympärilleen, ovat varsin vähän-arvoisia. Hän huomasi, että jos toisen sydäntä omakseen tahtoo, pitää hänelle antaa oma sydämensä. Minä huomasin nyt, että… että… niin, mitäs minä aioin kertoakaan?.. Sanalla sanoen, hyvä herra: hän päätti ruveta taas kunnioittamaan omaa itseänsä ja teki suunnitelman, millä saada rappeutunut omaisuutensa jälleen entiselleen. Siinä tarkoituksessa hän, omituinen kun oli, vaelsi jalkaisin halki Europan, ja vaikk'ei hän ole kuin kolmekymmentä vuotta vanha, on hänen taloudellinen asemansa parempi kuin koskaan ennen. Hänen anteliaisuutensa on nyt järkevämpää ja kohtuullisempaa; mutta yhä edelleenkin hän on luonteeltaan oikullinen, ja yhä vieläkin hänen suurimpana huvituksenaan on tehdä hyvää peräti omituisella tavalla.
Minä olin niin kokonaan kiintynyt mr Burchellin kertomukseen, että tuskin tulin katsoneeksi eteenpäin, kunnes äkkiä kuulin omaisteni huutoja. Katsahdettuani ympärilleni, huomasin nuorimman tyttäreni olevan keskellä vuolasta virtaa. Hän oli pudonnut hevosen seljästä ja taisteli parhaillaan virtaa vasten. Kahdesti hän jo vaipui veden alle, mutta minä olin niin hämmästynyt, ett'en kyennyt ajattelemaankaan hänen pelastamistansa. Ehdottomasti hän olisi ollut hukassa, ellei minun matkatoverini, vaaran huomattuansa, olisi silmänräpäyksessä syössyt veteen ja suurella vaivalla pelastanut häntä joen toiselle rannalle.
Hiukan ylempänä pääsimme me muutkin virran yli, jossa nyt yhdessä tyttäreni kanssa lausuimme sydämelliset kiitoksemme pelastajalle. Tyttäreni kiitollisuutta on helpompi kuvailla mielessään kuin sanoin kertoa. Hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla, yhä edelleen nojautuen hänen käsivarteensa, ikäänkuin vieläkin apua odotellen. Vaimonikin toivoi saavansa joskus tilaisuuden palkita häntä meidän omassa kodissamme.
Poikkesimme sitten lähimpään majataloon ja söimme siellä yhdessä päivällistä. Siitä kääntyi mr Burchellin tie toiselle suunnalle, ja hän sanoi meille jäähyväiset.
Me läksimme jatkamaan matkaamme. Tiellä minun vaimoni virkkoi minulle, että mr Burchell miellyttää häntä suuresti, ja vakuutti, että jos vaan se mies syntyperänsä ja varallisuutensa puolesta on mahdollinen pyytämään vaimoa meidän perheestä, niin ei hän puolestaan sen sopivampaa vävyä toista tiedä ketään. Minä en saattanut olla myhähtämättä, kuullessani vaimoni puhuvan noin korkealentoisesti, mutta enpä milloinkaan pannut kovin pahakseni moisia viattomia onnen haaveiluja.
NELJÄS LUKU
Todistus siitä, kuinka vähissäkin varoissa saattaa olla onnea, joka ei riipu oloista, vaan mielentilasta.
Uusi olopaikkamme oli tienoossa, missä maalaiset asuivat omilla tiluksillaan. Yhtä outoa oli heille ylellisyys kuin puutekin. Kaikkia elintarpeita oli heillä itsellään riittävästi, jonka vuoksi he harvoin kävivät kaupungeissa ja kauppaloissa, noutamassa sellaista, jota ilmankin toimeen tulee. Asuen kaukana sivistyneestä maailmasta, he olivat pysyneet vanhan-aikuisissa yksinkertaisissa tavoissa. He olivat jo pienestä, pitäin tottuneet tyytymään vähään, ja siksipä he tuskin tiesivätkään, että kohtuullisuus on hyvä avu. Uutterasti he tekivät työtä arkina, mutta pyhäpäiviä he pitivät lomahetkinä, jotka on suotu lepoa ja huvitusta varten. Siellä veisattiin vielä vanhoja jouluvirsiä, läheteltiin Valentinin päivänä lempinauhoja talosta taloon, syötiin pannukakkuja laskiaisena, laskettiin pilaa ensimmäisenä huhtikuussa ja hurskaasti syödä naksuteltiin pähkinöitä Mikonpäivän aattona.
Saatuaan tietää meidän tulostamme, saapui koko naapuristo uutta pappiansa vastaan, puhtaissa kirkkovaatteissaan, pillipiiparit ja rumpali etunenässä. Tuliaiskemutkin oli meille valmistettu, ja kernaasti me niihin vieraiksi kävimmekin. Ellei keskustelu siinä niin henkevääkään ollut, niin iloista naurua ainakin riitti.
Pieni pappila sijaitsi viettävän mäen alla, takana kaunis viidakko, edessä kirkasvesinen joki; toisella puolella niitty, toisella vihanta keto. Minun farmissani oli vain kaksikymmentä acrea9 erittäin hyvää maata, josta olin edelliselle omistajalle suorittanut sata puntaa. Ylen oli soma tämä pieni alueeni, upeine jalavineen ja siroine pensas-aitoineen. Talo oli ainoastaan yksikerroksinen, olkikattoinen, ja semmoisenaan varsin miellyttävän näköinen. Seinät oli sisäpuolelta somiksi valkaistu, ja tyttäreni koristivat ne vielä omatekoisilla piirroksillaan.
Yksi ainoa suoja toimitti sekä asuinhuoneen että keittiön virkaa, mutta sitä lämpöisempihän siinä oli olla. Ja kun siinä sitä paitsi vallitsi hyvä järjestys, kun vadit, lautaset ja vaskiastiat aina olivat kirkkaina ja puhtaina hyllyillä samassa rivissä, niin oli siinä silmällekin miellyttävä näky; runsaampaa koristusta ei osannut kaivatakaan. Paitsi tätä suojaa oli talossa vielä kolme makuuhuonetta: yksi vaimoani ja minua varten, sen takana tyttärieni makuuhuone ja vielä kolmas, kahdella vuoteella varustettu, muita lapsia varten.
Tässä pienessä tasavallassa, jossa minä olin lainsäätäjänä, vallitsi seuraava järjestys: Auringon noustessa kokoonnuttiin yhteiseen asuinsuojaan, johon palvelija jo ennalta oli virittänyt takkavalkean. Siellä tervehdimme toisiamme säännön mukaan, – minä nimittäin pidin sopivana säilyttää ulkonaisia säädyllisiä tapoja, sillä jos kukin saisi menetellä mielinmäärin, niin joutuisivat ystävyyden siteet höllemmälle. – Senjälkeen laskeusimme kaikki polvillemme kiittämään Häntä, joka meille oli jälleen uuden päivän antanut. Tämän velvollisuuden täytettyämme minä läksin poikani kanssa tavallisille ulkoaskareille, siksi aikaa kuin vaimoni tyttärinensä laitteli aamiaista, joka aina valmistui määrätyllä hetkellä. Aamiainen kesti minun määräykseni mukaan puoli tuntia ja päivällinen koko tunnin, ja ateriain aikoina lasketeltiin viattomia pilapuheita emännän ja tytärten kanssa tai pidin minä filosofillisia keskusteluja poikani kanssa.
Poikani ja minä kun heräsimme auringon noustessa, niin emme koskaan jatkaneet töitä päivänlaskun jälkeen, vaan palasimme kotia, jossa muu perhe meitä hymyillen odotteli lämpöisen ja kirkkaan kotilieden ääressä. Vieraita meiltä ei puuttunut: välisti pistäysi farmari Flamborough, puhelias naapuri, vuoroin sokea pillipiipari maistamaan meidän karvikkoviiniä, jonka sekä resepti että maine oli säilynyt meillä entisellään. Monella muotoa nämä kunnon miehet huvittivat meitä, toinen soitti ja toinen lauloi somia ballaadeja, sellaisia kuin "Johnny Armstrongin viimeinen tervehdys" tai "Julmasta Barbara Allenista." Päivä päätettiin niinkuin oli aloitettukin. Nuorimpien poikain tehtävänä oli lukea päivän raamatunteksti, ja ken äänekkäämmin, selvemmin ja parhaiten luki, se sai sunnuntaina panna puoli pennyä vaivaisten haaviin.
Sunnuntain koittaessa alkoi naisväen pukeutuminen ja koristeleiminen, ja voimattomia silloin olivat kaikki minun säätämäni pukuasetukset. Luulin kyllä, että minun saarnani elämänkoreutta vastaan olivat hillinneet tyttärieni turhamaisuuden, mutta yhä vaan huomasin heidän salaisesti pysyvän entisessä koristelemisen halussa: aina heille vaan olivat mieluisia pitsit ja nauhat ja nyörit ja soljet. Vaimonikin oli yhä edelleen ihastunut tulipunaiseen paduasilkkiseen leninkiinsä siitä saakka kuin minä ennen vanhaan olin kerran tullut sanoneeksi, että se sopii hänellen vallan hyvin.
Ensimmäisenä
1 acre [lue: eek(e)r] = 2/5 hehtaaria.